Tervehdys jälleen ystävä!
Huomaan nykyään tuumailevani useampana päivänä viikosta, että millaista elämäni oli ennen ja jälkeen kun kehoni ja mieleni ajautui erroriin ja tapahtui pakkopysäytys. Vaikka tiedostan, että kyseinen kontrastien pyörittely ei vie minua eteenpäin, ajaudun valitettavan usein vertaamaan entistä ja nykyistä elämää ja sen sisältöä.
Elin suurimman osan elämääni uskossa, että ”kaikki tai ei mitään”-moodi on hyve ja sitä kannattaa vaalia. En tiennyt muusta ja olin pysytellyt aina jotenkuten oman impulsiivisuuteni kyydissä, mutta lopulta bensa loppui ja elämä muuttui radikaalisti hitaammaksi ja usvaisemmaksi. Ohituskaista loppui ja päädyin stop -merkin taakse risteykseen, jossa oli kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehdot olivat jatkaa joko entiseen malliin ja ajautua maan multiin tai opetella se kuuluisa kultainen keskitie ja löytää tasapaino.
Kontrasteja
Huomaan jaottelevani elämäni kaaren aikaan ennen sairastumista ja sairastumisen jälkeen. Muutos omassa arjessa on niin radikaali, että jaottelu tuntuu luontevalta. Terapeuttini on kieltänyt minua jaottelemasta ajanjaksoja. Sen sijaan hän on kehottanut näkemään asiat jatkumona tietylle toiminnalle. Kohdallani tämä jatkumo oli vääjäämätön sillä tyylillä, jolla elämääni elin. Jotkut ihmiset jaksavat ohituskaistalla eloa kehdosta hautaan ilman sen kummempia moottorivikoja, mutta itse en selvästikään kuulu heihin.
Ennen sairastumista arkiviikkoni koostui opiskelusta/työstä, aktiivisesta treenaamisesta, sosiaalisesta pörräämisestä ja juhlimisesta kovalla kädellä. Siihen aikaan tunsin itseni aikaansaavaksi jos olin päivän aikana esimerkiksi tehnyt töitä tai opiskellut kymmenen tuntia, treenannut kaksi tuntia lajitreeneissä, nähnyt kavereita ja ehkä siinä sivussa duunannut muutamia etätehtäviä opintoja varten. Vähäisempi päivän aktiivisuustaso sai pääni sisäisen puheen soimaamaan itseäni laiskaksi vätykseksi, joka ei selvästikään halua tehdä töitä unelmiensa eteen. Aina piti olla joku lisäprojekti päällä töiden, opiskelujen ja harrastusten lisäksi. Harvoin olin itselleni tukeva ja tsemppaava ystävä. Vähättelevä tyranni olisi osuvampi kuvaus.
Kutsuista juhlimaan tai muihin aktiviteetteihin kieltäydyin menemästä jos minulla oli päällä 40 asteen kuume tai kooma. Jos jompikumpi näistä kahdesta ei ollut kyseessä, lähdin hommaan mukaan. Vielä tuolloin en ymmärtänyt, että aikuisella ihmisellä ei tarvitse aina olla vedenpitävää syytä olla lähtemättä vaikka kutsutaankin. Ei ole väärin todeta itselleen, että nyt en jaksa. Olen alkanut ymmärtää, että elän ja olen aina elänyt huomattavasti enemmän tunteiden ja niiden impulssien kuin rationaalisen järjen varassa. Hienoimmillaan se on kuin pala taivasta, pahimmillaan alinta helvettiä.
Ohituskaistalta pientareelle
Millaista arkeni sitten on nykyään ja miten se eroaa ajasta ennen sairastumista? Entisen multitasking-päivän sijaan olen tyytyväinen, jos olen saanut tehtyä ruokaa ja käytyä kaupassa. Huippuvedossa olen ollut, jos olen nähnyt vaikkapa yhtä kaveria viikon aikana tai jaksanut käydä kylässä. Entisestä elämäni peruspilarista eli itselleni rakkaiden lajien harrastamisesta voin vaan haaveilla. Kävelylenkit onnistuvat, mutta kaltaiselleni levottomalle sielulle kävely samoissa maisemissa alkaa maistua näin kahden vuoden jälkeen puulta. Kerroin aiemmassa julkaisussani hieman syitä, miksi tilanne on fyysisen rasituksen sietokyvyn kohdalla tällainen kuin se nyt on.
Kontrasti entiseen on siis räikeä. Kehoni ja mieleni eivät tottele minua enää niin kuin haluaisin ja mihin olin tottunut. Minusta tuntuu, kuin se olisi ryhtynyt avoimeen ja brutaaliin vastarintaan. Väsähtämisessäni on ollut eri vaiheita ja kontrasti entiseen on vaihdellut näiden vaiheiden mukaan. Pahimmassa vaiheessa päivän suurin saavutus oli se, että ylipäätään pidin itseni hengissä, vaikka elossa olo tuntuikin kaikista epäloogisimmalta ja tuskaisimmalta ratkaisulta. Tästä vaiheesta kerron myöhemmin lisää.
Suru on kunniavieras
Suomen menestynein nyrkkeilijä Eva Wahlström kuvailee mielestäni elävästi ”Rajoilla” -kirjassaan sielun tuskasta, jota hän koki loukkaantuneena ollessaan. Keho pakotti hänet luopumaan hänelle rakkaasta ja elämän täyttävästä asiasta eli nyrkkeilystä. Hän kuvailee kirjassaan, miten hänen teki mieli heittää televisio ikkunasta ulos aina kun sieltä tuli nyrkkeilyä tai ylipäätään urheilua. Kirjassaan Eva kertoo, kuinka pahalta tuntui katsella ikkunasta kadulla käveleviä ihmisiä kun itse ei moiseen kyennyt. Hän itki kyyneljokia harva se päivä. Menetyksen suru ravisteli häntä rajusti.
Samaistun näihin tunnelmiin vahvasti. Nykyisen some-kulttuurin tarjoaman informaatiotulvan keskellä ei voi välttyä siltä, että tuntee päivittäin olevansa erilainen kuin terveet. Terveet ikätoverini, jotka urheilevat, matkustelevat ja ovat muutenkin aktiivisia. Aivan kuten minäkin olin, silloin ennen. Tunne on kiteytettynä se, kuin katselisi raajarikkona muiden hyppelyä. Harva se päivä minunkin tekisi mieleni heittää puhelimeni tai televisioni ikkunasta, mutta taloudellisista syistä yritän välttää tätä keinoa purkaa turhaumaa.
Kaiken keskellä saan lohtua siitä, että on tuhansia, ketkä tietävät tämän tunteen luissaan ja ytimissään. En saa kenenkään tuskasta itsessään mielihyvää, älä ymmärrä väärin. Vertaistuessa asuu kuitenkin suurin lohtu ja empatia.
Moni varmasti jo miettii, että mitä tässä valitan, vaikka kirjaimellisesti raajarikkojakin on maailmassa tuhansia. Tiedän kyllä, se oli vain vertauskuva kokemuksestani. Vammat mitkä eivät näy ulospäin, sivuutetaan usein helpoiten. Minulle on kerrottu, että on luonnollista tuntea surua, kun menettää jotain itselleen tärkeää. Pitäisi kuulemma olla itselleen ja surulleen armollinen, mutta ei antaa sille liikaa jalansijaa omasta ajatusvirrasta. Kuten moni muukin mielen taito, myös tämä vaatii minulta jatkuvaa työstämistä joka ikinen päivä.
Taisto takatalven ja kevään välillä
Minulle todellisuus tuntuu välillä toiveikkaalta kaikesta huolimatta, kun taas välillä se iskee naamaan ja putoan kanveesiin. Toipuminen on jatkuvaa kevään ja takatalven välistä kamppailua siitä, kumpi jää vallalle. Takatalviviikoilla vajoan helposti omaan maailmaani, koska oikean maailman kohtaaminen aiheuttaa liikaa kipua ja surua.
Vaikka sanonta siitä, miten asioita oppii arvostamaan vasta ne menetettyään kuulostaakin kliseiseltä, se pitää ainakin omalla kohdallani paikkansa. Ennen en osannut arvostaa mitään. En terveyttäni, en kykeneväisyyttäni, en sitä että jaksoin toteuttaa villeimmätkin visioni ja ideani. Vasta nyt, kun kaikki on enemmän tai vähemmän viety, osaan arvostaa kaikkea sitä kaikkea. Haaveilen normaalista nuoren aikuisen arjesta. Itkisin luultavasti onnesta, jos saisin elää viikon ilman jatkuvaa tuskailua jaksamisen ja aivokuolleen olotilan aiheuttaman hitauden kanssa.
Eihän elämäni toki ennenkään mitään jatkuvaa ilotulitusta ollut, vaikka fyysinen suorituskykyni olikin melko hyvässä iskussa. Olen näin jälkiviisaana alkanut hahmottaa, että tasapaino ja hyvinvointi lähtevät sisältä, minun omasta ytimestäni. Jos ydin on keskeneräinen tai isketty vinoon, on henkisen tasapainon löytäminen fyysisen suorituskyvyn kautta mahdoton tehtävä. Aivan kuin hoitaisi avohaavaa kertakäyttölaastarilla tikkien sijaan. Jatkuva heiluminen ja itsensä rääkkääminen toimi toki hyvänä pakokeinona aidolle itsensä ja keskeneräisyytensä kohtaamiselle. Tämä lienee suurin oppini tästä revohkasta.
Valon pilkahduksia varjoihin
Olen tällä hetkellä kuitenkin kiitollinen siitä, että olen päässyt kahlaamaan altaan syvimmästä päästä hivenen matalampiin vesiin. Ajatukset alkavat liittyä pikkuhiljaa enemmän elämään kuin siihen toiseen, synkempään vaihtoehtoon. Olen alkanut myös uskoa pieni murunen kerrallaan vanhaan viisauteen, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä tarvitsin tätä kaikkea?
Olisiko muuten vauhtini kiihtynyt ja olisin päätynyt risteyksen sijasta lopullisesti kielekkeeltä alas? Luultavasti olisin. Elämä päätti opettaa minua pakkopysäytyksen kautta ottamaan aikalisän ja perehtymään sisimpääni. Minun oli pakko alkaa tutustumaan omaan menneisyyteeni ja nykyisyyteeni uusien lasien läpi ja kysyä itseltäni: ”Millainen muutos on tarpeen?”. Olen etsinyt tähän vastauksia ja osa niistä onkin valjennut, mutta osa on edelleen usvan peitossa. Aika näyttää, millainen maasto minulle jää vaellettavaksi hirmumyrskyn jäljiltä. Pääasia on, että ilmassa väreilee pikkuhiljaa varovainen usko parempaan huomiseen.
Onko sinullakin kenties kokemusta arjen värien muutoksesta? Kuulisin mielelläni pätkän juuri Sinun ajatusvirrastasi!
”Elämä ei aina kysy että haluatko. Silloin ainut tapa on vain antautua. Sietää sitä, ettei tunnu hyvältä, ettei itse voi vaikuttaa kaikkeen, ja että niin itsessä tapahtuva muutos kuin myös toipuminen ottaa aikaa”
-Kaisa Jaakkola
Ps. Mihin suuntaan elämä minua vei, selviää tästä.
Rakkaudella,
Veli_K
Arvostan suuresti siun rehellisiä ja avoimia kirjoituksia, joissa puhutaan paljon asiaa!
Itsellä on pahana tapana kaahata ohituskaistalla ja haalia hommia oikein urakalla. Väillä itseäkin huimaa, kun työn ohella käyn harjoittelussa ja pyörittelen muutamia projekteja toisella kädellä ja samalla yritän lukea tentteihin. Sivussa vielä yrittää pyörittää arkea kotona. Välillä on pakko ollut pysähtyä hengittämään, ettei ihan metikköön mennä.
Kiitos S-P !
Tarkoitus tosiaan on rehellisesti avata elämäni eri värejä, mitään kiertelemättä 🙂 Voin tuumata vaan sen, että pysähdy
tarpeeksi ja sopivan usein, ettei vaan käy köpelösti. Hengittäminen aika-ajoin on kuitenkin enemmän kun sallittua 🙂
värit muuttuivat kirjaimellisesti Thyroxin -lääkityksen myötä kohdallani (ei tule kyseeseen varmaankaan sinun kohdallasi). En ole kuitenkaan vielä terve, lähellekään. Varmaan sinullakin, kiitos uteliaisuutesi, on vielä toisenlaisiakin päiviä
Morjens Maria-Terttu! Ja kiitos kun jaoit ajatuksiasi. Juu monelle kilpparin kohdalleen saanti antaa ihan uutta potkua elämään. Minulle ei labrojen perusteella ole ollut tosiaan sille lääkitykselle tarvetta (mikä on toki hyvä juttu). Mennään päivä kerrallaan, pienin askelin ja opitaan matkasta 🙂
Arvostan rehellistä kirjoittamistasi.
Kiitos paljon 🙂 Turhapa tänne olisi ympäripyöreitä lörpötellä.
Kiitos Veli_K aidosta tekstistäsi 🙂 Keep up the good work!
Heips Martina!
Kiitos itsellesi palautteesta! Tarkoitus on pitää homma aitona, asiat suoraan sydämestä 🙂
Hiljaiseksi ja mietteliääksi veti tuon lukeminen.
Vertaistuen voima ja myös hämmentävyys on kai juuri siinä että kun sille kerran on avannut silmänsä, joutuu hätkähtämään aina uudestaan ja uudestaan. Monta helpottavaa yhteydentunnetta olen jo aiemmin kohdannut muiden uupuneiden kanssa keskustellessani, mutta koska jokainen työstää omaa tilaansa aina omalla tavallaan, toistuvasti tulee kuitenkin eteen myös kysymyksiä joihin ei heti saakaan vastakaikua tai vastausta.
Nyt tätä lukiessani kävi juuri niin, että hiukan säikähdin löytäessäni tuolta itseni ja oman mieleni uuden näköisenä. Huomaan että olen viimeiset kuukaudet tuskaillut oman elämäni rajua muuttumista – taiteillen sen välillä hyväksyäkö erilaisia muutoksia pysyväksi, vai rakentaako yhä optimistista kuvaa siitä että ”kunhan paranen”, pystyn taas tekemään niitä itselle rakkaita asioita. Tuota lukiessa sitten heräsi miete siitä onko optimismi kuitenkin jossain määrin utopiaa? Pitääkö pystyä katsomaan eteenpäin vielä entistäkin puhtaammalta pöydältä?
Toisaalta, oman elämän muutoksien todellinen hyväksyminen on pitkä prosessi – mutta jos siinä viimein onnistuu, on lopulta pikkuisen kokonaisempi ihminen. Sellainen itseoppinut ihminen.
Morjens AR!
Kiitos kun jaoit ajatuksiasi rohkeasti. Itselleni vertaistuki näyttäytyy usein siten, että samaistumisen kautta huomaa, ettei ole tilanteensa kanssa yksin. Ja toki jokaisella on oma polkunsa käsitellä vyyhtejään, ja kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastauksia vertaistuesta, vaan ne asiat alkavat selkiintyä pikkuhiljaa kun omaan itsensä tutustumisprosessi syvenee.
Mielestäni optimismi on yksi isoimmista eteenpäin vievistä voimista, mistä kannattaa yrittää pitää kiinni viimeisilläkin voimillaan. Ymmärrän kyllä ,että joinain päivinä se on hyvinkin haastavaa. Hyväksyminen ja itselleen armollisena pysyminen muutoksen pyörteessä ovat lienee avainasioita, jotka mahdollistavat eheytymisen ja itsensä uudelleen löytämisen 🙂
Mahtavaa alkavaa viikkoa Sinulle AR!
Mieheltä rehellistä ja kokemuspohjaista tekstiä, ymmärrettävästi. Iso käsi sille. Naisten ilmaisemana samat asiat on vaan miehille ”akkojen höpinää”. Siksi arvostan ja toivon mahdollisimman monen ihmisen lukevan ja katsovan omaan peiliinsä.
Vertaistuki toimii paremmin kuin kukaan haluaa myöntää. Yksin ei nykyään tarvitse taapertaa hankalissa kokemuksissa. Kun kaikkea ei voi tietää ja osata, eikä edes ole mallia opetettu. Puhumiseen. Tsemppiä ja keep on rocking. Elämä on arvokasta.
Tervehdys Iiris!
Nöyrä kiitos 🙂 Aikani sceneä tutkittuani, huomasin, ettei meitä kaksilahkeisia juurikaan löydy, ketkä avaisivat maailmaansa pintaa syvemmältä. Päätin
sitten ryhtyä tuumasta toimeen kaiken myllerryksen keskellä. Tosiaan vertaistuki ja empatia, tieto siitä, että joku ymmärtää mitä käy läpi, antaa paljon voimaa. Meidän ukkojenkin olisi aika opetella uudet toimintamallit ja avata suutaan kun tarve vaatii. Jatkan siis käskystä rokkailua ja elämän vaalimista ! 🙂
Mahtavaa viikkoa sinulle Iiris!
Heippa! Sulla on mahtava blogi ja täältä löytyy vertaistukea! Sairastuin uupumukseen viime talvena (tai no, jälkiviisaana ajatellen varmaan paljon aiemmin, mutta viime talvena kamelinselkä katkesi lopullisesti). Arki on tällä hetkellä hyvin samanlaista kuin sinulla, pää on usvassa, jalat väsyy hitailla kävelylenkeilläkin, sosialisointi on raskasta ja normaali työnteko/opiskelu ei tulisi kysymykseenkään. Olen kuitenkin yltiöoptimisti ja näen koko uupumuksen elämäni tärkeimpänä kokemuksena/opetuksena.
Mahtavaa, että kirjoitat niin avoimesti aiheesta, olen myös itse suunnitellut avaavani aiheesta enemmän blogissani. Tähän mennessä olen kirjoittanut monista oivalluksistani, joita sairastuminen on saanut aikaan. Paljon tsemppiä ja uskon, että uupumuksen jälkeinen elämä tulee olemaan paljon parempaa kuin vielä osaa kuvitellakaan!
<3 Inkeri
Moikka Inkeri!
Kiitos tuhannesti kun jaoit ajatuksiasi ja kokemuksiasi! Onpa mahtavaa saada kaltaisesi syvä ajattelija linjoille 🙂
Ikinähän sitä ei toisten kärsimyksistä nauti, mutta tosiaan mukava jakaa vertaistuellisesti kokemuksia. Mennään eteenpäin
ja opitaan, pienin askelin. Noustaan sit tuhkasta vahvempina ja viisaampina kuin koskaan! Pitääpä käydä kurkkimassa
sun blogin puolelta oivalluksistasi. Tsempit toivotan myös sinne suuntaan!
Kauniita värejä syksyysi Inkeri!
Hei Veli,
Hienoja kirjoituksia sinulla!
Silmiini osui kommentti kilpirauhasarvoista. Se että ne on viitearvoissa ei tarkoita että asia olisi OK!! Itselleni sopivat arvot ovat lähellä liikatoiminnan rajaa. Jokainen löytää itselleen sopivat vain kokeilemalla. Itselläni kesti pari vuotta saada lääkitys vaikka selvät vajaatoiminnan oireet. Mieliala lääkitystä kyllä tarjottiin..
Oikein hyvää syksyn jatkoa! 😊
Moikka Niina,
Ja lämmin kiitos! Juu kyllä noita kilppareita on seurattu tässä tiuhaan, ja nyt on T4-V ja T3-V viimeisimmän vuoden
olleet funkkinlääkärinkin mukaan hyvällä tasolla, joten uskoisin, ettei siihen ole minulle lääkitykselle tarvetta.
Kiitos huomiosta kuitenkin ja raikasta syksyn jatkoa myös sinne! 🙂
Heippa,
kiitos näistä teksteistäsi, en ole kaikkia vielä ehtinyt lukemaan, mutta tämä teksti oli niin hyvä, että oli pakko kommentoida.
Kirjoitit paljon sellaista, mitä itsekin olen kokenut ja miettinyt. 2-3 vuotta sitten jaksoin tehdä niin paljon, kävin koulussa ja töissä, reenasin PT:n kanssa, olin vapaaehtoistoiminnassa mukana, reenasin puolimaratonia varten ja järjestin koulussa tapahtumia. Olin paljon ihmisten kanssa ja jaksoin tehdä vaikka mitä. Mutta lopulta tuli väsymys, enkä jaksanut tehdä enää mitään, makasin vaan sohvalla. Paino nousi, kunto laski ja harrastukset jäivät. Itsetunto huononi, kun kunto huononi ja vaatteet kiristivät, eikä jaksanut niin paljon työskennellä. Masennus tuli kuvioihin ja meni vakavaksikin, jossain kohtaa. Nykyään kuitenkin voin jo paremmin, mutta vielä on työstettävää.
Helposti myös itse vertaan itseäni siihen mitä kaikkea silloin jaksoin tehdä ja missä kunnossa olin. Lohduttaa lukea tekstiäsi, kun tietää, että muutkin kamppailevat asian kanssa. Annat myös paljon uusia näkökulmia asioihin.
Kun käy siellä ihan pohjalla niin alkaa arvostamaan asioita ihan eri tavalla. Ja huomaa, että ne, jotka eivät ole kokeneet sitä miltä tuntuu olla siellä ihan pohjalla, niin eivät ymmärrä sitä. Eihän se heidän vikansa ole, mutta heiltä ei vaan saa sellaista tukea ja empatiaa.
Nämä ovat niitä asioita, mitä ei uskalla oikein muille kertoa tai osaa kertoa, ja juuri siksi sitä naamiota pidetään. Se on raskasta, kun ei voi kertoa miltä oikeasti tuntuu ja miksi ja miten elämä on niin muuttunut.
Kiitos, kun jaat kokemuksiasi ja ajatuksiasi. Aion lukea loppuun tekstisi ja yrittää pitää ne mielessä, kun tulee vaikeita hetkiä. Ja tsemppiä sinulle! =)
Moikka!
Ja iso kiitos kun rohkaistut kertomaan elämästäsi. Tarinasi on hyvin identtinen omani kanssa.
Meille molemmille kävi siis niin, että keho kertoi ja teki kaikkensa selvitäkseen=laittoi sohvalle. Näin myöhemmin sen ymmärtää, että se oli juuri mitä kipeitin tarvitsi. Esimerkiksi ilman sitä vaihetta en olisi koskaan alkanut kirjoittamaan.
Meitä on tuhansia, joten on tärkeää olla toisillemme vertaistukena. Tällä kaikella on jokaisen kohdalla joku tärkeä tarkoitus.
Voimia ja mahtavaa uutta vuotta, olkoon se meille antoisa!