Kesäinen tervehdys ystävä!
Täytin taannoin pitkästä aikaa pyöreitä. Pääsin siis laulamaan Frederikin tahtiin ”Mä oon kolmekymppinen, oon kolmekymppinen, takana on luja putki rilluvuosieeen…” Lause kuvaa elettyä elämääni täydellisesti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt niin, että en enää jaksa muistaa läheskään kaikkia. On ihme, että olen edes elossa. Enkä valitettavasti edes vitsaile.
Nykyään osaan arvostaa tätä faktaa eri tavalla kuin ennen. Moni lapsuuden kotipaikkakuntani ”kulman kundeista” ei koskaan päässyt elinvuosissa näinkään pitkälle. Osa ei lähellekään. Monella heistä ei ollut yhtä hyvä tuuri huuruisilla rillumareissuilla, kuin minulla on ollut.
Ennen koettelin onneani siltikin tuon tuosta ja luotin kuolemattomuuteeni. Sen sivun on aika kääntyä historiaan. On aika ottaa vastuu itsestäni ja lähimmäisestäni. Ehkä sitä on aikuisuus?
”Ei tällä pallolla ole mitään järkeä tallustaa”
Olen kuullut ammattilaistenkin sanovan, että vuosikymmen 20-30 ikävuoden välissä on itsensä löytämisen aikaa kasvukipuineen. Nyt kun pahin myräkkä alkaa jollain tasolla olla takamaaston puolella, alan tämän faktan itsekin ymmärtämään.
Viimeisin vuosi on ollut itselleni tornadon loppuhuipentuma. Tornado tuli ja pyyhkäisi minusta kaiken egon rakentaman illuusion. Tämän myötä turha kuona sisältäni alkoi valua ulos. Kaipasin ja tarvitsin sitä. Silmäni alkoivat aueta milli kerrallaan ja katse kääntyä pikkuhiljaa pintaa syvemmälle sekä itseeni että toisiin.
Tornadon syvimmässä vaiheessa olin päättänyt, että ei tällä pallolla ole mitään järkeä enää tallustaa. Miksi vaivautua? ”Onhan tässä kerennyt jo tarpeeksi”, ajattelin. Moiset ajatukset tuntuvat nyt hurjilta.
Onnekseni yksi käsipari pysyi vakaasti luonani ja puristi kättäni joka ilta. Joka ilta kuulin tutun äänen vannovan, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Kun muualla hiljeni, tämä ääni ja käsipari pysyivät. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Totuus vapauttaa
Aloitin näinä pimeinä aikoina kirjoittamaan. Kotona yksin itselleen kirjoittelusta syntyi pikkuhiljaa ensimmäinen julkinen tekstini ja sen myötä tämä blogi. Olen edelleenkin hämmentynyt, miten niin monia kiinnostaa tällaisen tavallisen talliaismiehen elämä. Tottahan toki olen positiivisesti hämmentynyt ja eritoten kiitollinen. Monesta lukijastani on tullut kuin vanha tuttu, vaikka he ovatkin minulle aikalailla tuntemattomia.
Minusta alkaa tuntua, että ehkä olemassaololleni on jokin syy. Ehkä minulla on tehtävä, joka minun kuuluu täyttää. Pakahdun aina ilosta, jos joku kertoo tekstieni auttaneen ymmärtämään esimerkiksi kumppaniaan tai tekstini on toiminut ponnahduslautana antoisalle keskustelulle kotona. Silloin tiedän, että tätä minun kuuluu tehdä.
”Tässä olen kun en muuta voi, enkä haluaisikaan.”
Joten tässä olen kun en muuta voi. Olen päättänyt, että tästä alkaa ”uuden minän” aika. Se ei tule olemaan edelleenkään aina helppoa ilotulitusta. Nyt niille epämukavuusalueille vasta astutaankin. Mutta asia, minkä haluan muuttuvan ja alati kehittyvän vakaammaksi, on mielen maisemani. Liki 30 vuotta nupissani kiertänyt egomanian siivittämä negatiivinen ”looppi” saa luvan katketa, vaikka sitten väkisin.
Olen saanut sitä pikkuhiljaa hiljenemään, mutta välillä korvat raikuu negisloopissa kun otan askelia uusiin, jännittäviin ja välillä pelottaviinkin suuntiin. Mutta viimein ne askeleet on aika ottaa, syteen tai saveen, mutta jalka nouskoon.
Haluan omistaa tämän tekstini avopuolisolleni. Niinä lukemattomina päivinä, kun en ole olisi ollut hänen rakkautensa arvoinen, silti sitä olen pyyteettä ja ehdoitta saanut. Nyt on minun aikani näyttää, että se ei ole mennyt hukkaan. Uuden elämänsivuni päätehtävä on olla se mies ja kumppani hänelle, jonka hän ansaitsee. Ei ylempänä, ei alempana vaan vierellä.
” Life is the art of drawing without an eraser.”
John W. Gardner
Rakkaudella,
Veli_K
Hei Veli! Mukava lukea ukon ajatuksista. Olen samanikäinen kaveri ja uskomattoman paljon samaistun kokemuksiisi. Itse olen aiemmin niin ikään luullut olevani supermies joka pystyy kaikkeen. Kuitenkin määrätietoisen urheilun, tavoitteellisen opiskelun sekä muiden vaikeuksien kautta ajoin itseni niin sanotusti päin tiiliseinää. Välillä ottaa pattiin että samoja tehoja ei yksinkertaisesti löydy treenamiseen ja arkeen kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”. Lohdullista huomata ettei ole ainoa laatuaan probleemiensa kanssa 🙂 Näistä ei vaan hirveästi puhuta ja ulkoisesti pitää aina näyttää niin hemmetin freessiltä 😎💁
Morjens!
Kiitos ja mukava kuulla, jos olet saanut tarinoistani jotain irti. Ilahduttavaa kuulla välillä miestenkin mietteitä ja kokemuksia
samoihin teemoihin! 🙂 Ja todellakin, kamppailen itse päivittäin kuvaamasi dilemman kanssa. Ehkä siinä vähän aikakin kultaa
muistoja kenties? Ihmiskeho ja mieli kun tuppaa väsymään kun lujaa ajetaan, ehkä meidän on aika hyväksyä se ja kääntää se
harmittelun sijaan normaaliksi elämäksi. Et tosiaan ole ainoa, meitä on tuhansia. Mutta kuten sanoit, melko hiljakseen varsinkin me miehet
pysymme näistä. Mutta aina voidaan lähteä viemään kulttuuriamme avoimempaan suuntaan!
Mahtavaa juhannusta!
Niin joskus riittää että joku tuntematon ojentaa sen käden ja laittaa ajattelemaan asioita toiselta kantilta.Mutta joskus tuntuu että vaikka kuinka yrittäisi sanoa toiselle että oletko ajatellut että kaikki vaikeudet ei välttämättä johdukkaan sinusta vaan niistä ympärilläsi olevista ihmisistä.Niin itse kyllä tiedän sen mutta kun kohtaa toisen samankaltaisen ihmisen haluaa ravistella sen hereille ja joskus se vaatii todella paljon siltä tuntemattomalta auttajalta ja se koko tunneskaala menee sen auttajan lävitse.Ja jos se toinen on samakaltainen hän kokee saman.Niin itsesi kuin puolisosi
Moikka!
Kiitos hyvistä ajatuksista aiheeseen liittyen!
Voimaa viikkoosi!
Niin ja siinä ei ole mitään henkilökohtaista.Itse tykkään katsoa rakastuneita pareja.Niistä tulee niin hyvälle mielelle kun pääsevät elämässä eteenpäin
On tässä kevään/kesän mittaan iskeny sellanen identiteetti kriisi, että en tiedä mitenkä päin olis. Vai onko ollenkaan. Ens vuonna tulee ikävuosia 30 täyteen. Eli jonkinlainen kolmenkympin kriisi kai tämä on. Tää on tämmöstä itsensä kasaan parsimista ja itsetutkiskelua ollut lähiaikoina. Josko se sielunmaisema sieltä alkaisoi löytymään. Ihan alkutaipaleilla tallaan. Harmi vaan, että ei ole ketään tukemassa, kun ovat sietäneet vaan parhaimmillani ollessa. Että sitä sitten onnistuukin keräämään ympärille ihmisiä keille pitää todistella olevansa tarpeeksi hyvä heille. Bloggaan myös kun ei saa muuten selvää mitä nuo luurangot kolistelee pään sisällä. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita. Mielenkiintoinen samaistuttava blogi sinulla. Kovin kuulostaa kuin omasta suusta olisi tullut.
Moikka!
Samoin minusta tuntuu harvinaisen samaistuttavalta tuntemukset mitä kerrot. Ja syvimmässä vaiheessa sitä tuntee olevansa yksin, vaikka
olisi se kumppanikin vierellä. Muista, että sinun ei tarvitse oikeuttaa kenellekään olemassaoloasi. Toivon, että saat lähellesi ihmisiä, ketkä
vievät sinua matkallasi enemmän eteen- kuin taaksepäin. Olen varma, että kertomasi myräkän jälkeen olet eheämpi ja vahvempi sinä, jota
ei isotkaan tuulet hevillä huojuta. Kävin kurkkaamassa blogiasi, kirjoitat hienosti ja tärkeistä asioista. 🙂
Voimaa ja valoa Sinulle!