Kello on 02:18. Makaan sängylläni katse kohti kattoa ja kuuntelen avovaimoni syvän unen tuhinaa. Mielessäni pyörii mennyt ja tuleva, mistä tänne tultiin ja mihin olen menossa. Olen kiitollinen vierestäni kuuluvasta tuhinasta. Tuhisija on ainoa tässä universumissa joka tietää, kuka minä oikeasti olen. Yritän nyt selventää sen tässä ja nyt myös teille rakkaat Toverit.  Ensimmäinen tekstini reilu vuosi sitten kulki otsikolla ”Tässä minä olen”. Nyt on aika kertoa, kuka minä oikeasti olen.

Juureni mun

Olen lähtöisin parinkymmenen tuhannen asukkaan piskuisesta tehdaskaupungista Pohjois-Savosta. Olen perinteisen, joka nurkalta kunkin talon lapsia kuhisevan omakotitalolähiön kasvatti. Lapsuus meni pihalla pyöriessä ja kolttosia tehdessä ja välillä myös mummolassa kiltisti marjapuuroa syöden. Edelleen kolmekymppisenä matkaan aika-ajoin monta tuntia mummon luo marjapuurolle. Maistuu yhtä hyvältä edelleen.

Vanhempieni lisäksi minulla on yksi isoveli. Etäisempää sukuani en tunne isäni tai äitini puolelta kovin hyvin. Minulla saattaa kävellä  kadulla serkku vastaan, enkä tiedä hänen olemassaolostaan mitään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Hassua eikö vain? Ei asia minua oikeastaan juurikaan häiritse, en tiedä muusta.

Häirikön leima otsassa

Koulu meni jotenkuten räpiköiden. Olin hankkinut häirikön leiman otsaani. Myönnettäköön, että kyseinen leima oli kovalla työllä hankittu. Huomasin myös, että siitä on harvinaisen vaikea päästä eroon, vaikka haluaisikin. Meitä oli jokunen, ketkä kantoivat samaa leimaa.

Vanhanaikainen opetustyyli ja auktoriteetin pakottaminen ei sopinut meille muutamalle, ei alkuunkaan.Terveisiä vaan ”teille muutamalle”, tunnistatte tästä kyllä itsenne 😉 . Onneksi löytyi myös jokunen opettaja, ketkä osasivat käsitellä meitäkin. Niillä tunneilla istuimme kiltisti eturivissä yleisen öykkäröinnin sijaan.

Lökäpöksyjä ja myymälävarkauksia

Nuoruusvuoteni menivät pääosin oman ”possen” kanssa kulmilla notkuessa. Välillä naurettiin, välillä heiluivat nyrkit sekä lökäpöksyjen helmat kun juoksimme poliisia karkuun. Minut on talutettu ensimmäisen kerran poliisiautoon 12-vuotiaana, kun varastin tupakkaa Prismasta. Valitettavasti tämä ei jäänyt osaltani viimeiseksi maijaan talutukseksi. Palaan aiheeseen myöhemmin.

Tuohon aikaan pikkukaupunkimme (tai ainakin meidän ”kulmat”) olivat hip hop kulttuurin hurmiossa kaikkine elementteineen. Räppi soi ja graffiteja maalailtiin. Eri kaupunginosan lökäpöksykundien kanssa otettiin silloin tällöin vääntöä keskustassa.Nykyään ajatus tuntuu surkuhupaisalta, mutta 15-kesäiselle oma posse ja kulmat oli koti ja perhe, ne kaikista tärkeimmät. Oman porukan vuoksi otettiin, annettiin, varastettiin ja ennen kaikkea oltiin läsnä.

Kreisibailausta ja muuta oheistoimintaa

Kun housut alkoivat pikkuhiljaa vaihtua pienempään kokoon, tuli kulmakunnan eri porukoista yhteinen iso sakki, joka juhli railakkaasti keskustan muutamissa baareissa ja yökerhoissa. Juhlin aika lailla ikävuoteni 17-26 välisen ajan lähes joka viikonloppu. En tiennyt, että jotkut hullut lepäävät viikonloppuisin. Nykyään brenkku maistuu harvakseltaan. Kankkuset tuppaavat kestämään liian kauan.

Juhlaviikonloppujen välissä valmistuin ylioppilaaksi keskinkertaisin arvosanoin. Tämän jälkeen opiskelin Joensuussa hierojaksi ja sen jälkeen fysioterapeutiksi. Tein fyssariksi valmistuttuani pari vuotta personal trainerin hommia valtakunnallisen kuntosaliketjun alla. Muutin kyseisen työn perässä Joensuusta Lahteen ja täällä tallustan edelleen. Pidän lahtelaisesta mentaliteetista, missä selittelyille ei jää sijaa ja teot puhuvat enemmän kuin joutopuheet.

Renttu rakastuu

Kaksikymppisenä tapasin nykyisen avovaimoni erittäin vankassa humalatilassa eräänä talvisena lauantai-iltana joensuulaisessa yökerhossa. Ensivaikutelman luominen itsestäni hänelle meni, sanottakoon näin kevennetysti, päin persettä. Mutta sain kuin sainkin hänet vielä jollain ihmeen kaupalla tykästymään minuun.

Ja kaipa hän edelleen tykkäilee edes jokseenkin, kun tässä vielä kymmenen vuotta myöhemminkin istua pönötetään telsun ääressä katsomassa keväisin Temptation Islandia ja syksyisin Putousta.

Veriroiskeet seinillä

Asumme tällä hetkellä kaupungin vuokra-asunnossa. Alakerran seniorirouva, joka on asunut talossa vuodesta -91, nimittää paikkaa ”slummilaksi”. Vaikka ulkokäytävän pinnalla näkyy edelleen tussitöherrysten lisäksi kahden vuoden takaiset veriroiskeet naapurit juhannusbileiden tuoksinasta ja vastakkaiseen taloon asettuneet narkomaanit varastavat pyöriä keskellä kirkasta päivää, viihdyn täällä. Naisen kosketus kämppään kuin kämppään saa sen kukoistukseen sisältäpäin.

Vaikka elämäntarinat ovat talonyhtiössämme pääosin osin mollivoittoisia, on aito kiinnostus yhteisöä kohtaan käsin kosketeltavissa. Voi olla, että veri vetää lähivuosina pääkaupunkiseudulle tietyistä käytännön syistä, mutta aika aikaansa kutakin.

Alakoukku puhdistaa

Löysin varhaisteininä kamppailu-urheilun sekä kuntosaliharrastuksen. Ne ovat mukana elämässäni edelleen. Sieluni vapautuu kaikesta turhasta kuonasta tatamilla tai salilla. Kun joku lyö hanskalla naamaan, tunnen jostain ihmeellisestä syystä sen puhdistavaksi. Olen outo, tiedän.

Pelkkä ruutu meidän välissä

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan elämäni hiljeni, kun sairastuin uupumukseen. Olen kuitenkin noussut montusta, vähintäänkin reunalle saakka. Reilu vuosi sitten aloin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Syntyi tämä blogi ja pikkuhiljaa ilokseni huomasin, että teitä on linjoilla joka kuukausi enemmän.

Lyyrinen taiteilija&räppäri Pyhimys toteaa laulussaan ”Mies ja biitti” seuraavaa: ” Ei tää oo räppii, tää on pelkojen voittamista”. Kyseinen lause kiteyttää oleellisen myös itselläni kirjoittamiseni osalta, vaikka menestyvä räp-artisti en olekaan.

Joten tässä sitä ollaan, pelkkä ruutu meidän välissä. Nyt kun valot on sytytetty, on aika jatkaa matkaa entistä reippaimmin askelin. Tulethan mukaani ja katsotaan, mihin tie kuljettaa?

Rakkaudella,

Veli_K

Ps. Ajatuksiani blogiini ja moneen muuhun asiaan löydät tästä Radio Aallon haastattelusta kesäkuulta tai tästä  uunituoreesta Jenny+ ohjelman haastiksesta joulukuulta !