Tervehdys jälleen ystävä!
Kirjoittelin pari kuukautta sitten siitä, mitä mies etsii mahdollisesta kumppaniehdokkaastaan. Tällä kertaa haluan edetä mutustelemaan aihetta, kun se kumppanin valinta on jo tehty ja sukelletaan labyrinttiin nimeltä parisuhde.
Olen lukenut mediasta ja kuunnellut sivukorvalla ihmisten keskustelua siitä karmeasta möröstä nimeltä parisuhteen arkistuminen tai urautuminen, tai miksi sitä nyt ikinä haluaakaan kutsua. Kuten olen aiemmin vihjaissut, olen elänyt parisuhteessa ikäni huomioon ottaen melko kauan.
Sanotaanko näin, että ensimmäinen ”juhlaetappi” eli pyöreät kymmenen vuotta on saavutettu jo pari vuotta sitten. Aloimme avopuolisoni kanssa deittailla melko nuorina casino.netbet.com/fi/ . Hän oli hiukan alle 20-vuotias ja minä taasen niukin naukin yli. Mutta mikä on muuttunut kun vertaa nykyisyyttä ja parisuhteemme alkuhuuma-aikoja?
Hylamaitohelvetti
Kun aloimme tapailla, asuimme sattumalta korttelin päässä toisistamme. Meillä molemmilla oli oma pikkuruinen yksiö. Aloin rampata uuden ja viehkeän tuttavuuden luona lähestulkoon joka ilta. Vielä tuolloin elin vahvasti mielenmaisemassa, jossa kaikki ”omat viat” ovat arkaluontoisia eikä niistä puhuta kellekään. Näihin lukeutui myös se, että minulla on laktoosi-intoleranssi.
Avopuolisoni keitti usein kahvit ja tarjosi maitokahviksi normaalia maitoa. En rohjennut sanoa, että normaali maito käynnistää käymisreaktion pötsissäni. Muistan, kuinka uuden ihastuksen kanssa oli ajoittain hankala pusutella ja kyhnytellä sohvalla, kun maha turposi nelinkertaiseksi ja allergisen reaktion sivutuotteet meinasivat purkautua väkisin ilmoille.
Jälkikäteen olemme keskustelleet asiasta ja avopuolisoni on kertonut minulle, että vaikutin usein levottomalta ja hieman kiireiseltäkin tietyssä vaiheessa iltaa. Kun ovi sulkeutui, helpotuksen pärinä täytti rapun ja kesti korttelin pituisen matkan kotiovelleni saakka. Tulin lopulta asian kanssa kaapista noin vuoden kestäneen tuskailun jälkeen ja nykyään juon kahvini hyla-maidolla.
Alkuhuuman mysteerisyyttä palauttamassa
Paljon puhutaan siitä, että parisuhteessa pitäisi säilyttää tietty mysteerisyys. Mysteerisyys lisää vetovoimaa ja niin edelleen. Alkuhuumassa oli esimerkiksi hankala käydä toisen luona vessassa. Piti olla todella tarkka, että mitään ääniä ei pääse seinien läpi. Ujutin televisiota aina salaa hieman kovemmalle ennen toilettiin livahtamista.
Tällä hetkellä meillä on menossa mysteerisyyden uudelleenetsimis -hanke, jota edistääkseni minä olen pyhästi luvannut opetella uudelleen laittamaan oven kiinni pissillä käydessäni. Olen myös luvannut, että en mene enää pissille toisen ollessa suihkussa, koska suihkukopin lasiseinästä on suora näkymä pöntölle.
Tämä hanke sai alkunsa taannoin eräänä aamuna, kun varhain aamulla eksyin pöntölle ja oven jäädessä epähuomiossa auki herätin avopuolisoni sikeästä unesta vessasta kuuluvilla viidakon äänillä. Tämän episodin jälkeen minun oli aika ruveta käyttämään ovea uudelleen. Vielä se jää auki noin viisi kertaa kymmenestä, mutta kuten syvemmissäkin toimintamallien muutoksissa, isot laivat kääntyvät hitaasti.
Kotilook à la Uuno Turhapuro
Alkuhuumassa piti vaatetus ja oma habitus olla edes jokseenkin kunnossa ennen iltavisiittiä tuoreen deitin luo. Ei liian laitettu, vaan ”casualisti cool”, ainakin omasta mielestä. Nykyään kotilook on usein asteen verran turaisempi kuin Uuno Turhapurolla. Rokkaan puhki kuluneita kotishortseja ja villatohveleita harva se päivä.
Avopuolisoni on uhannut polttaa reikäiset boxerini ja t-paitani roviolla, ellen hankkiudu niistä vapaaehtoisesti eroon. Usein en hankkiudu, koska vetoan heikkoon taloustilanteeseeni. Selitys ei mene läpi, jos olen hankkinut päivää aiemmin sadan euron farkut.
Leffailtojen dilemma
Yksi iso muutoksen kokenut teema on elokuvan valinta leffaillan ratoksi. Ennen myönnyin kaikkeen. Katsoin romanttiset komediat ja muut ”hömpät” ihan vaan miellyttääkseni uutta ihastustani.
Nykyään emme usein saa valittua mitään elokuvaa katsottavaksi, koska meillä on kovin erilainen maku niiden suhteen. Ja tänä päivänä en enää luonnollisesti katso mitään, mikä ei edes jokseenkin kiinnosta. Miellyttämisaspekti on kokenut inflaation. Onneksi tykkäämme molemmat katsella hömppäsarjoja TV:stä, joten ihan lumisadetta ei tarvitse möllöttää illat pitkät.
Yön pimeinä tunteina
Alkuhuuman huuruisina aikoina nukuimme usein 80cm leveässä sängyssäni silläkin uhalla, että pudotin avopuolisoni unissani usein lattialle. Mutta miksi piti ahtautua moiseen hetekaan? No koska piti saada kyhnyttää. Nykyään 160cm leveä parisänkymme tuntuu usein liian pieneltä.
Alitajuntani on myös ymmärtänyt, että enää ei tarvitse olla vieraskorea. Olen alkanut kieriä vallattomasti toisen puolelle, kuorsata, mumista ja puhua äänekkäästi keskellä yötä. Tämä kuulemma säikäyttää, jos alan ölisemään sekä kiskomaan kumppanin pyjamaa sen helmasta yön pimeinä tunteina. Olen perustellut asian niin, että luova mieleni työskentelee vinhasti myös öisin.
Alkuaikoina jaksoin innolla valvoa halien ja pusien yömyöhään, vaikka olenkin aamuihminen ja iltaisin väsyttää. Nykyään painun makuukammariin sillä sekunnilla kun alan hiipua ja monesti kesken katsomamme tv-ohjelman. Ei kovinkaan vetovoimaista, mutta minkäs teet kun alkaa ramaista.
Elämä ei ole satua
Kaiken äsken mainitsemani jälkeen varmaan ajattelet, että voi kuinka traagista. Minäpä tuumaan, että päinvastoin. Kotini on turvalinnakkeeni. Täällä voin laskea ne viimeistekin suojamuurit alas ja olla se oman elämäni Uuno Turhapuro, jos sellainen päivä on käsillä.
Minusta tuntuu usein, että sinkkuihmiset etsivät nykyään Kauniit ja Rohkeat -tyylistä satuhahmoa elämäänsä. Elämä on elämää eikä satua. Vetovoima, intohimo ja syvempi yhteys kyllä säilyvät, kun sen eteen on halukas tekemään töitä. Mutta näistä aiheista tarinoin lisää joskus myöhemmin.
”Rakkaus on kuin selkäkipu. Se ei usein näy röntgenissä, mutta siellä se vaan on.”
- George Burns
Paljasta omat mietteesi ystäväni ja kerro kokemuksesi parisuhteen arkistumisen hyvistä ja huonoista puolista?
Rakkaudella,
Veli_K
Hyvä aamunavaus oli lukea tämä! Hauskasti kirjoitettu! Sain hyvä naurut 🙂
Moikka Sanna!
Kiitos ja aivan mahtavaa, jos vähän edes kutkutteli nauruhermoja nämä meidän
arjen surkuhupaiset dilemmat 😀
Mahtavaa viikkoa sinne!
Huomenta Veli 😊 Hyvä kirjoitus sinulta jälleen kerran.
Minä tässä iässä (45v) kaipaan enemmänkin juuri sitä parisuhteen arkea.
Ne tunteen palot on nähty ja koettu ja ne ovat aina palaneet roihuten ja nopeasti ja sammuneetkin yhtä nopeasti.
Nyt osaa jo arvostaa suhdetta missä arki rullaa, on turvallista, luotettavaa ja toimivaa.Toisen kunnioitus ja arvostaminen on mulle tärkeää, ilman niitä en pysty edes rakastamaan.
Jään luultavasti vanhaksi piiaksi😂
Peukutan siis arjelle 👍😊
Moikka Mia J !
Ja lämmin kiitos palautteesta ja jakamistasi kokemuksista 🙂
Ps. En usko, että noin fiksu ihminen jää vanhaksi piiaksi, en suostu uskomaan ! 😀
Hei! Kiitos kirjoituksestasi! Minulla on alkava seurustelusuhde ja se toistemme miellyttäminen puskee esiin, varmaan molemmilla. Elämä ei ole satua, vaan elämää, kaikkine rosoinen. Kuvaat kaikkea kauniisti ja kuvaavasti on ihana lukea tekstejäsi, ne koskettaa sieluani. Iso Kiitos!
Moikka,
Noniin siellä on sitten alkuhuuman täyteiset ajat käsillä 😉
Mahtavaa kun olet linjoilla ja käyt lueskelemassa tekstejäni. Palautteesi
kosketti minun sieluani 🙂
Muistan vieläkin miten nykyisessä parisuhteessani alkoi arki ja miten helpottavalta se tuntui: miehelläni oli alkanut odotettu kesäloma ja hän tuli luokseni (tarkoitus oli lähteä seuraavana päivänä lomamatkalle), mutta kesken illan hänelle nousi korkea kuume, jonka vuoksi hän alkoi oksentamaan. Muistan vieläkin, miten säikähdin huomatessani hänen itkeneen. Luulin hänellä olevan kovia kipuja ja pohdin miten ihmeessä saisin hänet vietyä päivystykseen, sillä minulla ei ollut omaa autoa enkä uskaltanut ajaa miehen uutta, hienoa ja ”sika kallista” autoa. Mutta mies voihkaisi tyynyn alta: ”Mene pois! Jonnekin! Et sie saa vielä nähä mua tällaisena! Näytän kaamealta! Äläkä vaan kato vessanpyttyyn! Nyt mie menetän sut! Et sie jaksa katella tällaista raihnaista ukkoa!” Muistan yhä miten ihanalta oksennuksen makuinen suu maistui ja miten en pelännyt lainkaan saisinko saman taudin vai en. En saanut, mutta rakastuin mieheeni lopullisesti. Ajattelin, että jos tuo näyttää noin saakelin hyvältä oksentaessaankin niin tuon kanssa menen naimisiin! 😀 Sen jälkeen on ollut monenlaisia vuosia, kerran jopa yritettiin erota, mutta kahden ja puolen viikon jälkeen oli pakko palata yhteen, sillä kumpikaan ei kyennyt nukkumaan ilman toista. Nyt ollaan oltu yhdessä kohta 10 vuotta.
Toisinaan kyllä kaipaan myös deittailuaikaa. Voisipa parisuhteen arjen keskeltä piipahtaa välillä menneisyydessä – niissä parisuhteen alkuhuuman kuukausissa! Sen jälkeen ehkä jaksaisi paremmin katsoa toisen Turhapuro-lookia ja arvostaa sitä, ettei tarvitse enää nousta aamuyöllä meikkaamaan kevyesti ja harjaamaan hiuksia, jotta ne eivät olisi aamulla pystyssä vaan seksikkäästi pörröiset…
Mutta lapsiperheen arjen keskellä olen onnellinen suhteen tasaisesta arjesta ja siitä tunteesta, että tietää toisen rakastavan ja tykkäävän, vaikka välillä näyttääkin karmealta, ruoka paloi pohjaan eikä vessakaan aina tuoksu huumaavan viettelevältä. Toisen arkisten ja ei-niin-seksikkäiden puolien kanssa jaksaa elää, kun muistaa ettei itsekään ole aina kovin viehättävä! 😉 (Vaikka mies väittääkin, että näytin jopa synnyttäessäni super kauniilta ja siksi se itki.)
Moi perheenäiti siellä jossain!
Ja ISO kiitos mahtavasta tarinasta jonka jaoit. Oli hienoa lukea elävää tekstiä
oikeasta elämästä..ja kaikenlisäksi vielä onnellisella lopulla! Kertomasi mielikuvat
saivat leveän hymyn kasvoilleni niitä lukiessani 🙂
Ps. Uskon miestäsi ja olet varmasti näyttänyt synnytyssalissakin superkauniilta, case closed!
Olipa kiva teksti!
Meidän parisuhteessa on kaksi turvallisuushakuista tyyppiä, joille arki on parasta ja juhlaa on lähinnä istuminen pihasaunan lauteilla hämärässä juttelemassa milloin kevyempää, milloin syvällisempää asiaa. Meillä arki oli läsnä jo alusta pitäen. Kahden hyvinkin aikuisen suhteessa todettiin jo heti alkumetreillä, että se on tässä, ei sitä ollut tarvetta sen enempää selitellä. Voimakas tuttuuden tunne löytyi nopeasti. Hämmästeltiin kaverin ihmissuhteen etsintää, kun siinä olisi pitänyt käydä läpi mitä moninaisimmat kosiomenot ja koukerot, meillä niille ei ollut tarvetta. Muut taas ihmettelivät meitä, että noin lyhyen tuttavuuden jälkeen menitte kihloihin ja avioon.
Romantiikkaa meillä löytyy vieläkin, yhdentoista vuoden hyvin tiiviin yhdessäolon jälkeenkin. Mies on jopa opetellut tuomaan kukkia usein. Olemme käytännössä koko ajan yhteydessä, kun mies on töissä, viestit kulkevat, puhelinta emme juuri käytä. Teksti on välillä huumoria, välillä lehtien uutislinkkejä, joskus pohdimme jotain koiriimme liittyvää tai omia kolotuksia. Nämä kolotukset ovat muutenkin ”hyvä” parisuhteen mittari. Sanomme aina, että onpa hyvä, että molemmilla on kipuja ja kolotuksia, ymmärretään hyvin toisiamme. Eikä niin, että toisen olisi vaikea hyväksyä, kun toisella on koko ajan jotain kremppaa.
Moikka Maikku,
Onpa kiva kuulla, miten hyvä dynamiikka teillä on kumppanisi kanssa 🙂
Moista moni etsii vuosia ja edelleen vuosia. Olen iloinen puolestasi, että
sinulla on hyvä olla kotona!
Valoa viikkoosi!
Hei, voitko muuten valaista tuota miellyttämisen tarvetta. Eikö sinusta itsestäsi ole yhtään omituista, että ei kehtaa myöntää laktoosi-intoleranssiaan ja sitten molemmat kärsii siitä? Ihan vaan koska… mitä, hävettää? Ja todennäköisesti aivan turhaan. Minua ei säväyttäisi suuntaan eikä toiseen, jos deittini myöntäisi jotain tuollaista. Mutta tuollainen salailu menisi yli hilseen, ei juuri heruisi ymmärrystä. Ja entäs tämä alkuhuuman leffavalintamiellyttäminen? Minulla ei ole senkään suhteen ollut vaikeuksia sanoa, mistä en tykkää ja että en halua katsoa sitä tai tätä. En ole koskaan katsonut elokuvaa vain miellyttääkseni toista. No, entinen kumppanipa teki noin. Alkuun oli niin mielinkielin ja voi sitä pettymyksen määrää, kun yhtäkkiä leffavalinnasta seuraksikin lähinnä mielensäpahoitusta. Koska minunkin pitäisi tehdä myönnytyksiä, koska hänkin on uhrautunut jo niin monesti. Loppui leffan katsomiset siihen. Muutenkaan en ymmärrä miksi pitää alussa ”mainostaa” toiselle olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on? Alkukuukausina toinen oikein vaatii saada hieroa hartioita, mutta jonkin ajan kuluttua kipeiden hartioiden hierominen tuntuu olevan pyydettäessäkin ihan kamalaa pakkopullaa. Näitä esimerkkejä olisi niin paljon. Pääasia kuitenkin, että itse koen ainakin tulleeni huijatuksi, kun yhtäkkiä käännetäänkin takkia. Itse olen ollut oma itseni aina alusta saakka, ja jos se ei kelpaa, niin olkoot kelpaamatta. Ja tämä ei voi olla mikään kovin suuri itsetuntokysymyskään, sillä minulla on aina ollut aika huono itsetunto. Mutta mitäpä sitä kenenkään aikaa hukkaamaan.
Moi Vappu,
Tosiaan näin vuosia myöhemmin tuntuu itsestänikin oudolta, miksi olin niin salaileva. Nykyään toimisin kyllä toisin.
Osa menee nuoruuden, osa opitun toimintamallin piikkiin. Harmi kuulla, että sinulla on ikäviä kokemuksia taustalla 🙁 Toivottavasti jatkossa tulisi parempia kokemuksia ikävien tilalle!
Iloa viikkoosi!
Olen ihmetellyt ihan samaa, ja koen tulleeni huijatuksi kun mies alkuhuumassa maalaili mielikuvaa että on kunnianhimoinen ja menestyvä, tavoitteena opiskella ja luoda uraa sekä muuttaa luokseni toiseen kaupunkin ..no tässä 2 vuotta nyt odotellut herran puheita todeksi, vastaukseksi saan että halusi vaan alkuhuumassa miellyttää! Itse olen ollut avoin ja rehellinen oma itseni alusta asti, eikä tullut mieleenkään esittää muuta… 🙁
Moikka!
Ja kiitos kun jaoit ajatuksiasi/kokemuksiasi aiheesta! Hmm tosiaan itsekin koen, että alkuhuuman ”vieraskoreus” ja sitten taas täysivaltainen valehtelu
merkittävistäkin asioista painivat kyllä ihan eri sarjoissa. Joten ymmärrän pettymyksesi! Toivottavasti asiat alkavat kääntyä parempaan suuntaan
kuitenkin! Niin niillä on tapana lopulta tehdä, vaikka nyt varmasti ei aina siltä tunnukaan..
Voimaa kesään ja mahtavaa juhannusta!
Aivan loistava kirjoitus, sai nauramaan vallan ääneen. Ja kiva lukea kertomusta aivan perusarjesta, elämästä ja eri mielisyyksistä. 😊
Moikka!
Ja lämmin kiitos! Todella mukava kuulla, jos olen saanut tuotettua
iloa/naurua jonkun päivään, sitä kun ei ole koskaan liikaa 🙂 Kiitos kun jaoit ajatuksiasi!
kiitos kirjoituksestasi. Juurikin noin se menee parisuhteessa.. se on ihan normaalia. Ensin ollaan kiinni toisissaan kunnes kyhnytysaika on ohitse . Sitten tulee tarve toteuttaa itseään ja myös omia tarpeitaan. Ja haluaa välimatkaa toiseen ihmiseen. Se oman reviirin tarve laajenee suhteen edetessä ja vanhat ihmiset nukkuvatkin sitten eri huoneissa. Liika läheisyys tappaa parisuhteen kuin myös liian pitkä välimatka. Että elä sitten kristillisesti. Teet niin tai näin. Jotkut kyllä osaavat luovia elämän loppuun asti.
Moikka!
Näinhän se tiivistetysti menee, ihan olet asian ytimessä. Ei se auta kun yrittää luovia, kristillisesti tai edes
sinnepäin! Kiitos kun jaoit ajatuksiasi 🙂
😂 tämähän on kun meidän kotoa. Vedet silmissä nauroin. Hyvin kirjoitettu.
Kiitos Anne!
Mukava kuulla jos siellä aamu lähti käyntiin naurulla. Eihän se tosiaan aina ole niin justiinsa 😀
Kiitos aamuani piristäneestä kommentistasi 🙂
Nilliti nilliti….laktoosi-intoleranssi ei ole allergia, vaan maitosokerin imeytymishäiriö 😀 Luovassakin kirjoituksessa faktojen tarkistaminen on hyväksi.
Moi!
Totta totta! Näin terveysalan koulutuksen saaneena vähän jopa hävettää moinen terminologinen virhe. Pitääpä ensi kerran
olla tarkempi.
Mahtavaa viikonloppua!
Tapansa kullakin. Meillä käydään kirjaimellisesti yhdessä vessassa, ihan kaikki asiat. Ja 180cm sängystä on käytössä n70cm, koska kyhnytetään. Illat katsellaan vuorotellen toistemme mieleisiä ohjelmia, ja ajoittain laittaudutaan yhdessä ja toisinaan ollaan 2 uunoa. Pusutellaan ja halaillaan pitkin päivää, eikä rakkaus ole urautunut yhtään sen enempää vaikka nähdään toistemme pahimmat ja parhaimmat puolet, pikemminkin juuri sen tähden se kukoistaa vielä 20v jälkeen.
Moikka!
Nimenomaan kuka mitenkin kunhan jotenkin 🙂 Teillähän meno kuullostaa oikein mainion eläväiseltä ja oikean nuotin löytäneeltä. Onnea siis
siitä! Olette selvästi tehneet työtä asian eteen.
Mahtavaa viikkoa Teille!
Pian puolitoista vuotta oltu yhdessä ja yhteenmuutto käsillä. Viimeksi tänä aamuna ”pierututtavuus” tuli esiin. Mies päästi leijan ja vitsinä totesi: ”Vielä voit miettiä tätä muuttamista”. Vastasin tyynesti ”prööt”, totesin ”kyllä se peittyy” ja mies piteli nenäänsä 😀
Oman kokemukseni perusteella tämä on paras parisuhteeni! Kumpikin voi olla oma itsensä, mutta molemmat huolehditaan ettei uunomaisuus pääse liian pitkälle. 🙂
Moikka!
Hahhah jotenkin näen kuvailemasi tilanteen sieluni silmin! Sitähän se elämä välillä on. Mutta toki, jos parisuhteen päästää tilaan, jossa
uunoillaan turaberbereinä 90% ajasta, voi siitä kadota ehkä se kipinä. Kohtuus kaikessa ja niin edespäin 🙂
Mukavaa viikonloppua!
No se arkiki voi olla kuulkaas aika raskasta ja siitä alkuhuumasta vai miksi sitä nyt kututaankin jokainen ottaa sen tavallaan.Ihan näin 24 vuotta yhdessä olleena voin todeta et kaikista järkevin kun yrittää pitää sen kultasen keskitien.Välillä räiskyen .Mutta kaikista kantavin voima parisuhteessa on se huumori ja rakkaus.Vaikkakin kuinka välillä vituttas se toinen
Ai että! Ihan parasta lukea tään tyylisiä tekstejä, jotka nappaa mukaansa.
Pystyn niin muuten samaistuun tähän ”rakkaus koreus” tyylliin. Meilläkin tämä arki on muuttunut turvalliseksi. Voi olla oma itsensä 🙂
Moikka!
Ilo kuulla jos sait tekstistä jotain irti! 🙂 Sitähän se elämä on, elämää eikä satua. 😉 Välillä toki hyvä olla satumaisia hetkiä! 😛
Hei!
Olipa ajatuksia herättävä teksti. Itse erosin pitkästä parisuhteesta, joka alkoi alle parikymppisenä, jolloin ei vielä oikein edes tiennyt kuka oli. Helpostihan silloinen alkuhuuma sitten oli sellaista miellyttämistä ja toisen identiteettiin tukeutumista. Hyvin meillä menikin siihen asti, kunnes muut elämän kriisit alkoivat opettaa, että mitä oikeasti haluan elämältä ja mitkä ovat ne todelliset tarpeeni. Yhdessä ymmärsimme ettemme halunneetkaan samoja asioita, emme täyttäneet toistemme tarpeita sillä tavoin kuin toivoimme parisuhteessa ja totesimme ystävyyden sopivan meille paremmin. Hyviä ystäviä siis exän kanssa ollaan edelleen, mistä voin olla kiitollinen.
Löysin itseni siis kolmekymppisenä, ja miesmaku meni aivan uusiksi. Elämä on alkanut näyttää enemmän omannäköiseltä ja uskallan tehdä valintoja omista tarpeista käsin. Nyt olen löytänyt ihanan ihmisen rinnalleni, jonka kanssa alusta asti olen voinut olla oma itseni vikoineni ja parhaineni puolineen. Sitä ei osaa sanoin selittää, mutta nyt olen varma, että tämä on se ihminen, jonka kanssa olen valmis elämään loppuelämäni. Ja vaikka se ei jostain syystä tapahtuisikaan, olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä olen tähän asti saanut kokea. Kun tuntee ja tietää itseään syvemmin, on rakastaminen ja tulla rakastetuksi helpompaa – mutta se, että matkaa itseensä ja pelkoihinsa, vaatii äärimmäistä rohkeutta ja sillä on oma hintansa. Ja jatkuvastihan tässä matkalla ollaan virran pyörteissä, onneksi on rinnalla kumppani johon voin luottaa, jonka kanssa voin jakaa tunteeni sellaisina kuin ne tulevat, ja tuntea oloni rakastetuksi ja turvalliseksi.
Rakkauden ja rohkeuden kesää kaikille!
Moikka!
Olipa hienosti kiteytetty ja sanoitettu puheenvuoro asian tiimoilta, kiitos tästä! Uskon, että hyvin moni pystyy samaistumaan kertomaasi. Itse saan ainakin hyvin kiinni kohdasta, jossa puhut ”toisen identiteettiin tukeutumisesta”.
Näinhän se on nuorempana tapana, ennen kuin alkaa ”omien siipien sulat” kasvaa. Mahtavaa kuulla, että asiat ovat loksahdelleet siellä päädyssä kohdalleen! Niin niillä on tapana, kun ei luovu toivosta.
Samoin sinulle rakkaudentäyteistä kesää!
Kiitos jakamisesta. Olen iloinen tiedostani, jonka luin sinulta.