Teksti sisältää mainoslinkin.
Tervehdys toverit!
Brenkku, keitto, kiisseli, kuperkeikkabensa, märkä…Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä kansaamme iät ajat riivannut, mutta samalla lauantai-iltaisin railakkaasti naurattanut taikaliemi on ollut itselleni aina kompleksinen pikkupiru olkapäällä. Kiisselikestien sesonkiaika eli kesä ja kärpäset onkin jo ovella.
Tällä kertaa tunnen vahvaa tarvetta purkaa ajatuksiani ja suhdettani liittyen kuningas alkoholiin. Jos tunnistat itsesi ajatuksistani, älä huoli, meitä on luultavasti kymmeniä- , ellei satoja tuhansia muitakin jo pelkästään täällä peräpohjolassa.
Dokauksen oppikoulu
Ensikosketukseni alkoholiin otin 6. luokan kesällä itse rehellisesti Siwasta varastamillani siidereillä. Taisivat myydä tuohon aikaan puolen litran kuivaa Fizz-siideriä muovipulloissa. Onneksi löysiin hopparihousujen taskuihin mahtui vähintään neljä putelia kerralla. Nykyään kun mietin asiaa ja katson samanikäisiä lapsia, minua puistattaa.
Omassa kasvuympäristössäni (paitsi kotonani) viikonloppudokaus kuului asiaan ilman sen ihmeempää kyseenalaistamista. Miksipä ei, kun se oli hauskaa ja teini-ikäisenä ei kankkunenkaan usein vaivannut paria tuntia pidempään jos ollenkaan, ajateltiin.
Meidän kulmien nuorukaisilla kävi mahtava tuuri, kun eräs kulman setä alkoi itse tehdä kotiviiniä ja trokata sitä meille. Helppoa ja halpaa, mahtavaa! Viisi euroa litra oli kelpo hinta kyykkyviinistä tai kotitekoisesta oluesta, jota nykyään ehkä kiljuksi kutsuisin. Joten jo hyvin varhain opetimme itsemme siihen, että kun juhlitaan, silloin juodaan. Eikä Keski-Eurooppalaisittain siemailusta tullut kuin paha mieli.
Kun juhlitaan, niin juhlitaan tosissaan. Ajatusmalli, jonka karistaminen on edelleen kesken.
Miksi ihminen dokaa?
En tiedä muista, mutta minulla se on aina perustunut siihen, että saan lomaa omasta mielestäni. Ikään kuin pääsen irtaantumaan kemiallisesti omasta ajatusmaailmasta, jossa usein pyörii kaikenlaista sekasotkua yhtä aikaa. Taikaliemi hiljentää kaikki ylimääräiset päänsisäiset mölinät ja ikään kuin pystyn astumaan itsestäni ”ulos” taikavoimien kera.
Pullo viintä katkaisee sekä mielessä myllertävän sekasotkun kierteen, että tyrkkää mukaan väkisin positiivisia ajatuksia. En väitä, etteikö positiivisia ajatusharhoja pyörisi päässä välillä jo muutenkin, mutta vinkku boostaa positiivisten äänien tehoa mukavasti. En voi sanoa juovani suruuni, mutta lomalle omasta kuupasta on päästävä tilaisuuden tullen.
Mutta miksi lomalle on ylipäätään tarve? Siinä lienee se avainkysymys tässäkin asiassa. En tiedostanut tätä syy-seuraussuhdetta tai halunnut tiedostaa sitä vasta kuin nyt muutama vuosi takaperin.
Mitä on sosiaalinen alkoholismi?
Sosiaalinen alkoholismi on kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että ei kyetä käsittelemään ryhmätilanteita juhlimisen kontekstissa ilman kunnon lärvejä. Minulle yksi muoto Danten helvetistä on se, että joutuisin katselemaan selvänä vierestä kun muut dokaavat.
Olen aina ihmetellyt, miten jotkut suostuvat moiseen VAPAAEHTOISESTI? Tämä kertoo enemmän minusta kuin heistä. Miksi näin? Koska onhan se epäreilua, että muut pääsevät huolettomuuden taikamaahan ja minä en. Ei käy päinsä, tällöin pysyn kotona.
En ole koskaan ollut arkitissuttelija tai yksin dokailija. Alkoholi ei ole koitunut ongelmaksi arjessa, mutta varsinkin nuorempana viikonloppuisin jatkuvasti. Vaikka vuosien kuluessa rajut viikonloppureissut veivät välillä putkaan ja henki meinasi mennä useampaan kertaan, eivät nämäkään saaneet minua kyseenalaistamaan toimintamalliani.
Ainahan näin on tehty? Ja niin muutkin tekee? Paitsi että eihän tee. Tämä fakta oli minulle aikanaan suuri kulttuurishokki.
Pikkupirun kuiskailun seuraukset
Itse kuulun niihin ihmisiin, kenestä ei tule umpijurrissa mukavaa seuraa. Harvasta toki tulee, mutta kuulun niihin, joita haluaa kiertää kaukaa, kun olen ”siinä tilassa”. Minulle käy sama efekti kuin elokuvissa, jossa henkilö on jonkun mutaation tai pirun riivaama.
Tulee mieleen kohtaus, jossa hahmo räpäyttää silmiään ja niiden avautuessa silmien edessä on utuinen kalvo ja mutaatiohirviö tai demoni on ottanut hänestä vallan. Tai kun Game of Thronesissa Yön Kuningas taikoo ruumiit eloon ja he avaavat silmänsä, jotka ovat muuttuneet sinisiksi.
Rosoisen alitajunnan armoilla
Sen jälkeen kaikki on mahdollista. Kun ihmisen aivoista on poistettu kemiallisesti estot ja hän on rosoisen alitajuntansa vallassa, on siitä hauskanpito kaukana.
Seuraavana päivänä ei itse muista mitään, mutta kuulee tehneen tekoja ja sanoneen asioita, joista ei tunnista itseään.
Se on pelottavaa. Tämän jälkeen henkinen tuska ja ahdistus ovat omaa luokkaansa. Loma omasta päästä aiheuttaa joka kerta sietämättömän kivikkoisen paluun todellisuuteen.
” Addiktio on addiktio”
Kuten aina, omista kyseenalaisista valinnoista tai hoitamatta jättäneistä ongelmistaan kärsii myös joku muu kuin asianosainen itse. Tässä kontekstissa suurin kanssakärsijä on tietty se läheisin, eli oma kumppani. Tämän jälkeen tulee ystävät, kaverit ynnä muut, ketkä sattuvat vastaan silloin, kui utukalvo on silmillä.
Muutos tulee lähtökohtaisesti lähteä rakkaudesta ja arvostuksesta itseensä, koska jos päättää hävittäytyä henkisesti tästä maailmasta, hylkää etenkin itsensä.
Mutta samalla vetää myös arvostuksen muita kohtaan vessanpöntöstä alas, koska altistaa heidät tietoisesti kohtaamaan pahimman version itsestään.
Sitähän kukaan ei lähtökohtaisesti halua, mutta addiktio on addiktio, jos nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Vielä ei ole liian myöhäistä?
Itse olen työstänyt tätä(kin) asiaa paljon ammattilaisen kanssa. Kun päästään kiinni juurisyihin, miksi haluaa lomalle omasta päästään, on ensimmäinen askel terveempään suuntaan otettu. Mutta pelkästään terapeutille puhuminen ei ratkaise tilannetta, kun tosielämän hetki on käsillä.
En kirjoita tätä siksi, että olisin kuin taikaiskusta muuttumassa absolutistiksi. Kupliva on oivallista viihdettä hyvän porukan kesken, jos kukaan ei valahda ”utusilmäiseen demonimoodiin”.
Tämä demoni on riivannut kansaamme etenkin sotien jälkeisellä ajalla, koska ymmärrettävästi ihmisillä oli erityisen kova tarve saada huilia mielenmaisemastaan.
Nykynuoriso on alkanut mielestäni näyttää ilahduttavia merkkejä siitä, että vielä minunkin sukupolveen iskostettu ”pontikalla pää pöytään”-kulttuuri ei ole imeytynyt heihin niin vahvasti. Eikä se meidän aikuistenkaan kohdalla ole liene vielä liian myöhäistä?
Kirjasuosituksia:
Rakkaudella,
Veli_K
Ps. Mistä tiedät, että elät ”aikuislapsen” kanssa? Tunnista nämä kymmenen merkkiä!
Tunnistatko kertomaani ilmiötä omasta elämästäsi? Kerro kokemuksesi kommenttikenttään!
Niinpä. Hyvä kysymys miksi tarvitsee päästä lomalle omalta mieleltään.