Käväisin taannoin pitkästä aikaa elokuvateatterissa. Kuten otsikosta saatat jo arvatakin, halusin päästä aikamatkalle maamme historian suureen tragediaan. En olisi arvannut, että kyseisestä kolmetuntisesta tulee niin voimakas sydänjuuria repivä kokemus.

Kävi nopeasti ilmi, että sota-aika ja sen kauhut koskettavat kansaamme edelleen syvältä.  Aluksi leffateatterin sali oli täynnä iloista puheen sorinaa, mutta lopputekstien ilmaantuessa ja joukon poistuessa salista vallitsi täysi hiljaisuus. Hiljaisuus jatkui käytävillä ulko-oville saakka. Jotain tapahtui kaikille salissa aikamatkalla olleille.

”Olisiko minusta tähän?”

Nykytekniikalla tehty elokuva vanhasta klassikosta oli sielua säväyttävä kokemus. Ehkä juuri siksi, että se mahdollisti ilmiön, jossa tunnet itse olevasi fyysisesti tapahtumissa mukana. Mietin moneen kertaan elokuvan aikana esimerkiksi: ”Miten etenisin tämän kiven takaa, kun kuolema viuhuu suhisten joka puolella?”, tai ”Kauanko uskaltaisin pitää tätä asemaa, nehän perkele juoksee jo vastaan?!”

Minua kalvoi kokoajan ajatus, olisiko minusta oikeasti ollut moiseen missä koin olevani tuossa hetkessä mukana. Toivon, että minun tai kenenkään muunkaan ei tarvitse puida tätä kysymystä todellisen paikan edessä tulevaisuudessa.

Eturivin paikat lähiomaisten helvetille

Vieressäni olevalla noin 60-vuotiaalla henkilöllä hanat aukesivat noin puolivälissä elokuvaa. Itkusta ei tullut loppua. Uskoakseni ymmärsin mistä oli kyse. Olen melko varma, että hän ja moni muu näkivät omia perheenjäseniään saavan luodista ja kaatuvan. He näkivät myös kotirintaman tuskan ja uhraukset. Kaikki tämä nähtiin voimalla, mitä emme olleet aiemmin kokeneet. Siinä nousi pala kurkkuun itse kullakin.

Itselleni juolahti mieleen toinen isoisistäni, joka hyppäsi kyseiseen karuselliin niukin naukin täysi-ikäisenä. Tai yksi toisen isoisäni veljistä, joka jaksoi kyseistä kuolemanrallia talvisodan alkupäivistä lapinsodan viimeisiin päiviin saakka. Viisi vuotta helvetissä on pitkä aika.

Mummoni veli katosi ja hänen kohtalonsa jäi melko lailla mysteeriksi. Halusin aikamatkalle oppimaan maamme ja sukulaisteni käänteistä kuin olisin itse paikalla ja sain mitä tilasin.

Tunnetilojen koulussa

Mielestäni näyttelijöiden suoritukset olivat vaikuttavimpia, mitä itse olen nähnyt kotimaisessa elokuvassa. Moni näyttelijä ylitti itsensä. Itsekin alasta kiinnostuneena katsoin haltioituneena, miten rautaiset ammattilaiset luovat omalla osaamisellaan vahvoja tunnetiloja ja maailmoja katsojalle. Siinä piilee minun silmin koko alan hienous.

En katsonut elokuvaa ja sen räiskettä hekumoiden. Sota on karmeaa ja niitä ei olisi, jos ahneus ja valta eivät sekoittaisi joidenkin yksilöiden tajua oikeasta ja väärästä. Minä kuitenkin halusin nähdä palan omaa historiaamme sellaisena kuin se oli.

Halusin kokea sen tunnetasolla perus kaduntallaajan silmin ja korvin. Halusin kokea pelokkaan hengityksen talviyössä, luotien viuhunnan ja askeleet suomaastossa konekivääri olalla mahdollisimman läheltä.

 

Tunnekokemus opettaa itseäni tehokkaammin kuin luetut sivut oppikirjoista.

 

Kun palaset loksahtelevat

Tämän koettuani palaset sodanjälkeisestä kulttuurisesta perinnöstä ja sen tietyistä sivuvaikutuksista alkoivat maalautua selkeämmäksi kuvaksi mielessäni. Sen ovat kokeneet nahoissaan monet sukupolvet tragedian jälkeen. Kaikki täsmää mielessäni nyt selkeämmin.

Maailma ja kulttuuri menevät eteenpäin ja en itsekään halua jämähtää nostalgian verhoon liiaksi kiinni. Haluan kuitenkin tiedostaa, mikä vaikuttaa mihinkin ja miksi. Kyseinen tapahtumien ketju on ollut tosielämää ja fakta, joka vaikuttaa vielä nykyäänkin suurimpaan osaan meistä.

”En tuu, siellä on märkää ja kylmää”

Elokuvan aikana minua jotenkin hävetti, että aikanaan vuoden kestäneen asepalvelukseni aikana valitin välillä metsäleireillä kylmää ja märkää. Tai kun jäin liian heppoisin perustein muutamalta sissitaisteluleiriltä kasarmille. Jos saisin mahdollisuuden, menisin mukisematta. Aikanaan kun ei ollut vaihtoehtoa jäädä ”vemppaan” tai pelaamaan sänkyyn online kasino suomi .

Kuten eräs tuntemani, nyt jo edesmennyt perheenjäseniään rintamalle menettänyt ja sitä aikaa elänyt maatalon emäntä minulle kerran tuumasi: ”Ei ou moissii immeissii mitä sillon olj sen jäläkeen näkynä”. Allekirjoitan edellisen puhujan lausunnon. Tiedän, että jokainen heistä, monet nykyään rollaattoreilla kulkevista senioreista ovat rohkeampia kuin minä tulen koskaan olemaan.

Haluan maksaa velkani takaisin tekemällä elämälläni jotain hyvää ympäröiville kanssamatkustajille. Saa nähdä kuinka siinä onnistun.

 

Rakkaudella,

 

Veli_K

 

Oletko nähnyt elokuvan ja mitä tunteita se Sinussa herätti?