Morjens kansalaiset!
Nykyään bloggaajia piisaa kuin sieniä sateella. Blogiportaaleissa on tuhansia eri blogeja ja aihealueet liikkuvat puujakkaran tee-se-itse- ohjeista maailmankaikkeuden ja elämän tarkoituksen syvään pohdintaan. Ja tämähän on kerta kaikkiaan mahtavaa! Jopa tällainen perusjuntti sälli lähti kokeilemaan siipiään kirjoittajana. Itselleni kirjoittaminen on lähinnä avautumista omasta elämästä ja sen muutosprosessista, mutta ehkä blogiini muutama DIY- ohjekin vielä eksyy, ken tietää?
Tänä aamuna minut täytti tunnemyrsky eräästä tietystä ilmiöstä, joka on pompannut tasaisin väliajoin tajuntaani. Kuten aina, tämä on päästävä purkamaan kynäni kautta Sinulle. Olen seuraillut päivittäin bloggaajia ja heidän tekstejään jo hyvän tovin. Tavoitteenani tällä kyyläämisellä on oppia ja saada erilaisia näkemyksiä rikastuttamaan omaa totuuttani elämästä ja maailmasta.
Minua on alkanut askarruttaa tietty dilemma, mikä tuntuu jatkuvasti olevan läsnä. Kansalaiset vihaa ja kirjoittajat/sosiaalisen median hahmot puolustautuvat. Ja tulehtuneen ilmapiirin kierre jatkuu ja jatkuu loputtomiin. Tuntuu, että aina on olemassa ”me ja he”- asetelma. Pääkategorioiksi vastakkain asettelun alle omassa päässäni ovat muodostuneet niin sanotut positiivarit ja negatiivarit.
Heijastuksia rivien välistä
Hyvin usein törmään kirjoittajien pohtivan: ”Kuinka se voi olla niin vaikeaa olla onnellinen?” Perusfraaseihin kuuluu usein myös: ”Eikös se ole vaan asenteesta kiinni ja miksi valitatte?” Ikäväkseni lukijan roolissa huomaan, että usein rivien välistä paistaa lukijoita ylenkatsova sekä halveksuva asenne, vaikka itse teksti olisikin kirjoitettu suhteellisen nätisti. Asenne, jonka pääviestinä on se, että kirjoittaja osaa ja pystyy, mutta muut eivät. Videoissa taasen totuuden henkilön todellisista asenteista kertoo äänenpainot, ilmeet ja eleet. Silloin tällöin törmää ilmiöön, missä nämä välittävät aivan muuta viestiä mitä henkilön suu tarinoi.
Rivien välistä huokuu usein myös lähtökohta, että kaikillahan on ollut samat eväät elämään, mutta vain kirjoittajan kaltaiset onnistujat käyttävät niitä. Itse koen, että kaikille ei jaeta samoja kortteja elämään. Onnistuminen ja itsensä ylittäminen on onneksi kaikille mahdollista, mutta polut ja niiden kivikkoisuus vaihtelee hyvinkin paljon.
Jos rivien välistä esiin näyttäytyy ymmärtämättömyys elämän ja eri tarinoiden monimuotoisuuden käsittämiseen, voiko kirjoittaja ihmetellä kun osa kansasta närkästyy? Närkästyminen kielii satuttamisesta. Lukijasta tuntuu pahalta ja ajatus: ”Voi kunpa vaan tietäisit, niin et sanoisi minulle noin!”, saattaa nousta pintaan. Toisaalta, enhän minä voi tietää, mitä kirjoittaja on itse kokenut elämässään ja mitä vaikeuksia hän on voittanut ja kääntänyt voimavaroikseen. Pääpointtini onkin, kuinka tuoda asiat esiin, riveillä tai rivien välissä.
Ehkä bloggaajat sekä muut sisältöä tuottavat eivät ole tarkoittaneet tuotoksiaan tikareiksi, mutta itseni valtaa valitettavan usein kyseinen fiilis. Tällöin on toki tuumattava peilin edessä, miksi tämä rivien välinen viesti tuntuu minusta pahalta? Esittää itselleen kysymys, mikä kajahtaa sotaleffoissa monesti ilmoille: ”Mihin osui?!”
Liekkeihin bensaa sataa
Olen myös miettinyt, mistä oman elämänsä täydellisyyden korostaminen ja sen hierominen mielensä pahoittajien naamaan kielii?
Se kertoo muun muassa sitä, että vaikka kyseinen henkilö korostaisi, ettei muiden mielipiteillä ole mitään väliä, niillä kuitenkin on. Ja se on luonnollista ja ihan okei. Useimmille meistä käy niin, jos koemme joutuvamme hyökkäyksen kohteeksi. Vinha puolustautuminen tuo totuuden esiin entistä kirkkaampana. Tällöin on ehkä hyvä pysähtyä tutkailemaan, että mitä nappuloita kommenttikentän kitkerältä maistuvat viestit minussa painelevat?
Itse olen sitä vastaan, että omaa onnellisuuttaan pitäisi nöyristellen peitellä. Mutta onko lukijan syyllistäminen ja halveksunta toimivin tapa saada viesti perille? Mielestäni se syventää jatkuvasti kuilua ja jatkaa tulehtuneen kanssakäymisen kierrettä. Liekkeihin bensaa sataa ja niin edelleen. Moinen asetelma ei vie ketään eteenpäin, sen uskallan sanoa faktaksi.
Molemmilla puolin aitaa
Itse liikun tässä kentässä sekä lukijan- että kirjoittajan roolissa. Olen siis saanut myös kokea tätä dilemmaa sieltä toisestakin päädystä, näppäimistön takaa. Valehtelisin jos väittäisin, että se ei nostattaisi tunteita pintaan, kun joku on tietoisesti tulkinnut oman tekstini väärin. Tai siltä se minun silmiini vaikuttaa, vaikka tätähän en voi taaskaan sanoa todeksi.
Välillä sitä tuskailee pää punaisena, että miten tekstini voi näyttäytyä jollekin niin eri tavalla, kuin mitä sillä olin tarkoittanut. Yritän kuitenkin joka kerta hokea itselleni: ”Lukija näkee maailman omalla tavallaan, hyväksy se tai lopeta kirjoittaminen”. Minulla on käsitys, että moni kirjoittaja ei hyväksy tätä tosiasiaa, vaan lähtee vinhasti puolustamaan omaa totuuttaan. Ja karuselli jatkaa pyörimistään.
Vuoropuhelua peilin kanssa
En yritä olla tekopyhä. Vanha viisaus siitä, että muissa ärsyttää ne asiat, joista ei pidä omassa itsessään, pitää omalla kohdallani paikkansa. Sorrun itsekin usein siihen, että niin kauan riittää ymmärrystä, kunnes on oma lehmä ojassa. Kun sohaistaan itselleni arkaan paikkaan, silmissäni alkaa leiskua. Tällöin tekee mieli kirjoittaa sellainen vastine, joka läimii kommenttikentän haukkujaa kunnolla poskille.
Pyrin kuitenkin välttämään tätä ja yritän parhaani mukaan pysyä läsnä ajatuksessa, että se on vain ohimenevä inhimillinen tunne. Vihaisena rationaaliset osat aivoissa kytkeytyvät pois päältä ja tällöin suusta tulvii oman sisäisen lapsen kiukkupuuska. Haluanko jakaa sen koko maailmalle? En mielellään, koska niitä joutuu jo yksi henkilö vastaanottamaan täällä kotona ja silloin kenelläkään ei ole kivaa.
Ehkä välitän itsekin rivieni välistä asioita, joita en edes tajua viestittäväni. Tätä pyrin välttämään, mutta usein sitä sokeutuu omalle tekstilleen. Joten jos koet, että olen tekopyhä ottaessani kantaa tähän aiheeseen, mielipiteesi on oikeutettu.
Anna vähän armoo
Välillä mietin, mikä on nostanut muutaman kirjoittajan niin suureen kansansuosioon. Tulin lopputulokseen, että yhteisiä tekijöitä voisi olla kyseisten kirjoittajien syvä ymmärrys ja armo, jota he lukijoilleen osoittavat. Ehkä se on niin vähissä nykyään, että kun joku sitä tarjoaa, iso osa kansasta tarttuu siihen kiinni lujalla otteella. Kerrankin joku pitää henkisesti hyvänä ja on avoin ja haavoittuvainen, aivan kuten me kaikki muutkin. Lukija tuntee olevansa samaa kokonaisuutta ja samalla viivalla kirjoittajan kanssa.
Ehkä kyse on myös siitä, että lukijan ei tarvitse kokea huonommuuden tunnetta siitä, että hän ei ole juuri sillä hetkellä optimaalisen onnellinen ja tasapainossa. Riittää, kun hengittää ja on olemassa.
Pintaan nousee päällimmäisenä ajatus: ”Jee, kirjoittaja ei vaatinut minulta rivien välissäkään mitään näistä asioista eikä syyllistänyt minua!”. Syyllistämisen ja ylenkatsomisen sijaan tarjottaisiinkin armoa ja hyväksyntää. Me kaikki tarvitsemme sitä kipeästi.
Oletko Sinä aistinut samoja viboja vai höyrötänkö puutaheinää? Paljasta mietteesi niin keskustellaan lisää! 🙂
Rakkaudella,
Veli_K
Hei!
En ota kantaa varsinaiseen aiheeseen koska luen äärimmäisen harvoin lifestyle-blogeja. Minua vaan jo lähtökohtaisesti ärsyttää ”muuta nämä 5 asiaa ja elämästäsi tulee onnellinen” jne. Samoin jotkut muka pohdiskelevat tekstit joissa ei ole päätä eikä häntää.
Pidän tästä pohdiskelevasta tyylistäsi jollaiselta pohjalta en itse pystyisi bloggaamaan, omien aiheideni keskittyessä tietyn asian ympärille. Olisin halunnut laittaa blogisi seurantaan mutta Facebook-linkki ei toimi. Tulee vain ilmoitus että ”sivua ei löydy”. Yleensä seuraan kaikkia blogeja Bloglovin´:in kautta. Se on huippukätevä kun kaikki blogit tulevat samaan paikkaan. Facebook-feed on epävarmempi kun jutut uppoavat syötteeseen. Saisiko Facebook-linkityksen kuntoon tai parhaassa tapauksessa Bloglovin´-seurantamahdollisuuden?
Moikka Hanna!
Ja kiitos palautteestasi! Yläkulman Fb-linkki pitäisi nyt toimia. Tällä hetkellä Bloglovin ei tue WordPressiin suoria ”painikkeita”, mutta tässä olisi linkki blogiini siellä :
https://www.bloglovin.com/blogs/sieluni-silmin-19010339?referrer_context=blog_search_autocomplete
Kerro jos linkki ei toimi niin koitetaan sitten toista kautta 🙂
Moikka!
Olipa mielenkiintoinen teksti taas ja pisti kyllä miettimään omaakin kirjoittamista! Olet kyllä mielestäni ihan oikeassa, että tuo oravanpyörä on kyllä olemassa. Puolustus ja hyökkäys jne.
Aika ajoin on hyvä mennä peilin eteen ja miettiä tosiaan minkälaista tekstiä haluaa jakaa ja miksi (olen itse vasta aloittanut). Tunnistan tuon tarpeen puolustautua ja yrittää saada ymmärrystä. Sitä aloin nyt pohtimaan, että olisiko siinäkin se tärkein asia juuri se, miten sen puolustuksen esittää. Tulin ajatelleeksi ettei se viha varmaan häviä vaikenemallakaan. Ja jos joku asia vaatii lisäselvitystä niin se olisi minusta silti hyvä tehdä. Mutta tekeekö sen puolustuksen taas tikariksi, siihen on kyllä syytä kiinnittää huomiota. Ja vaikka kuinka yrittäisi olla provosoimatta, voi se silti provosoida. Tulkinta on jokaisen oma ja värittyy henkilön omilla arvoilla yms.
Mutta siis ajatuksia herättävä ja hyvä kirjoitus! Kiitos tästä.
Moi Matuumia!
Kiitos hyvästä pohdinnasta! Sinulla näyttäisi olevan mielenkiintoinen blogi, pitääpä käydä tutustumassa siihen
tarkemmin tässä lähipäivinä 🙂 Tottahan toki varmasti suurimmalla osalla meistä on tarve ns. puolustautua ja se on
tosiaan luonnollista. Miten sen tekee, on minunkin mielestäni se avainkysymys. Onko hyökkäys paras puolustus jne? Ja toki
aina voi osua toiseen arkaan kohtaan, vaikka miten tätä ei olisi kirjoittaessaan tarkoittanut. Btw kiva saada muita bloggareitakin linjoille!
Mahtavaa loppuviikkoa Sinulle!
Siinä nyt ei paljon tutustumista vielä ole mutta kiva jos silti käyt 🙂 Samoin sinulle! Ja jatkan ehdottomasti juttujesi lukemista 👍
Vuosikausia bloganneena olen havainnut myös sen, että toisinaan on kyse pelkistä väärinymmärryksistä, jotka pyörittävät ja ruokkivat tuota kehää. Kirjoittaja on tarkoittanut jotain muuta kuin lukija on vastaanottanut, ja sama toisin päin.
Olen itsekin joskus suivaantunut, vaikka toki silloin pitäisi muistaa edellä mainittu 🙂 Ihmisillä on erilaisia tulo- ja näkökulmia, jotka ei aina kohtaa oman kanssa. Aina ei tule ymmärretyksi, joskus joku vetää herneet nenään, vaikkei ollut tarkoittanut asiaa tai aihetta niin, sellasta se vaan on. Pohjimmiltaan ei kuitenkaan henkilökohtaista, välttämättä. Ite tykkään havainnoida ristiriitaisuuksia, että mistähän ihmeestä tuo tuli, mielenkiintoista. Joskus onnistuu, joskus ei 😀
Moikka Taru!
Niin, varmasti valtaosa on väärinymmärrystä, välillä tahattomasti ja välillä tahallaan. 😀 Itsehän olen melko tuore tapaus koko skenessä, joten
tulee vielä pohdiskeltua näitä ilmiöitä omassa pikku päässään 🙂 Ja tosiaan, ei tämä niin vakavaa touhua ole muutenkaan!
Mukavaa viikonloppua sinulle konkaribloggaaja Taru 🙂
Heh, kiitti 🙂 Konkareita, onko heitä, tiiä häntä. Valmis ei liene kukaan koskaan.
Hyviä juttuja sulla täällä. Antoisaa matkaa blogipolulla!
Lukijalla on loppujen lopuksi se suuri vastuu itsellään, lukemiaan asioita eri tunne- tai elämäntilassa käsittelee eritavalla. Jos itse on innostunut jostain ,kertoo ehkä liiankin innokkaasti ”prameillen” eikä ajattele silloin että jotkut kokevat saman asian ehkä kipeänä itselleen, toisaalta eihän sitä aina tarvitse muita ajatella ja taas silloin se joka mielensä pahoittaa pitäisi, jos ei juuri silloin niin myöhemmin ajatella asiaa toiselta tai toisen kantilta, harvoin toinen olisi sitä ”sinun harmiksesi” kirjoittanut. itse osaan ajatella kyllä hyvin asiat usealta kantilta tai toisen henkilön puolelta joten minua enemmän huvittaa nämä vastaan puolesta taistelut joihin jotkut lähtevät mukaan 😂 .osaahan sitä itsekin huonona päivänä sanoa liian kärkkäästi asioita mutta tärkeintä olisi mielestäni korjata omat virheensä, selkeyttää mitä tarkoittaa ja pyytää anteeksi kuin alkaa sotimaan. Jotkut kommentit ja puheet on kyllä aina paras jättää omaan varjoonsa sillä on ihmisiä jotka ajattelevat kaiken niin mustavalkoisina ettei muiden kantilta ajattelu onnistu. Hyvin kärkkään viestin kirjoittamisen jälkeen mielestäni olisi hyvä antaa sen vaikka vuorokauden olla ja katsoa seuraavana päivänä vieläkö ajattelee asiasta samalla lailla ,kun vaihtoehtoisesti painaa sitä entteriä siltä seisomalta ja alkaa pahoittelemaan ja selittelemään itseään seuraavana päivänä .
-hanna
Moikka,
Totta tosiaan, loppujen lopuksi vastuu on lukijalla, että minkä kiikarien läpi tekstiä katsoo. Ja haluaako katsoa useampien, kuin yksien
linssien läpi. Ja jos teksti provosoi selkeästi tahallaan ,on parempi yrittää ulkoistaa provokaatio pois nahkansa alta jos se sinne meinaa hiipiä. Ja samaa mieltä siitä, ettei tunnemyrskyssä välttämättä se Enterin painaminen ole todellakaan se paras ratkaisu 😀 Hyviä pointteja, kiitos kun jaoit ajatuksiasi aiheesta!
Tämä oli hyvä! Olen kirjoittanut blogia, pitänyt taukoa ja aloittanut nyt alusta. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta miten kirjoittaa niin, että suurin osa EI ottaisi nokkiinsa… Ja kuitenkin, miten osata kirjoittaa rohkeasti, persoonallisesti, pelkäämättä. Jotkut asiat vain on jätettävä rivien väliin, koska kaikkea ei voi kirjoittaa. Ellei sitten halua maratonmittaista tekstiä, kota kukaan ei jaksa lukea. Armottomuus on rankkaa. Etenkin armottomuus erilaisuutta kohtaan. Monen blogin seuraaminen on jäänyt ihan vain koska toisella tavalla ajattelevia lynkataan. Olet typerä jos et pysty säästämään siihen ja siihen. Sinun täytyy tehdä niin tai näin jos oikeasti rakastat puolisoasi. Mielestäni liian ehdottomat tekstit eivät toimi, koska olemme erilaisia yksilöitä. Mutta niin: tämän sinun tekstisi voisi jokainen bloggaaja ja blogien lukija lukea!
Iltaa Mama!
Kiitän nöyränä! Samojen aiheiden kanssa olen itsekin paininut mitä mainitset. Kuinka saada viesti läpi ilman, että se olisi ainakaan
kovin helposti luettavissa tahallaan väärin. Ja tosiaan kun ei itsekään jaksa lukea liian pitkiä tekstejä. Nää on näitä meidän
kirjoittajien dilemmoja minkä kanssa mitää yrittää luovia samalla omasta tyylistä&ilmeestä kiinni pitäen.
En itsekään oikein syty tyylille, missä vähätellään lukijaa ja nostetaan itsensä korokkeelle. Jää aika kitkerä maku suuhun..vaikka kirjoittaja
ei välttämättä sitä niin olisi ehkä tarkoittanutkaan. Mahtavaa kun jaoit ajatuksiasi aiheesta, arvostan sitä suuresti!
Raikasta syysviikonloppua Sinulle Ilya`s mama 🙂
Onneksi seuraan saman tyylisiä blogeja mitä omanikin on. Lukijat myös näkevät välillä omiaan ja kuvittelevat omiaan, käyttäytyvät erittäin huonosti vaikka syytä siihen ei olisi. Varsinkin tätä näkee oman genren puolella paljon. Jotkut vaan ovat kamalia ihmisiä ja haluavat tuntea itse olevansa bloggaajan yläpuolella.
Itselläni ei juuri ole kokemusta tällaisesta josta kirjoitit, eikä omaan blogiinikaan ole oikeastaan koskaan tullut mitään hyökkäyksiä kuin kerran, ja sekin tatuoinnistani. Sitä sitten jaksettiin rääpiä Vauva.fi sivustolla. Mitä tein? En mitään. Mitäpä kenellekkään kuuluu minun tatuointini. Luulen muutenkin, että nuo kirjoittamasi asiat ovat enemmänkin nuorten lifestyle blogien ongelma kuin muiden, valtavirrasta poikkeavien blogien ongelma. Mene ja tiedä…Elän omassa navassani 🙂
Moikka!
Ja kiitos kun jaoit näkemyksesi. Toki se on aina ikävää, kun selkeästi käy ilmi, että omaa pahaa oloaan puretaan kirjoittajaan. Onneksi
olet selvinnyt ilman suurempia myllytyksiä. Sehän se nimenomaan onkin, et asia hoidetaan tyylillä kun siihen kilpasanatteluun ei lähde mukaan, eli pisteet sinulle!
Jos jollekin tatuoinnit ovat ongelma, niin sitten he ei munkaan blogia tule jatkossa lukemaan, jahka täältä esiin tulen 😀
Mahtavaa viikonjatkoa NelliL!
”You don’t have a right to the cards you believe you should have been dealt. You have and obligation to play the hell out of the ones you are holding.” -En tiedä kuka
Ihanan pohtiva teksti, en ota kantaa kun en ole täysin tietoinen mitä tästä ajattelen. Sait mut kuitenkin ajattelemaan joten hyvin kirjoitit! Kiitos x
http://nea-amalia.blogspot.fi/
Moikka Nea!
Lämmin kiitos ja mukavaa kun kävit lueskelemassa! Jos joskus tuut päätökseen mitä mietit tästä, niin kerro toki! 😉 Ja oli muuten paras quote mitä oon lukenu hetkeen, kiitos tästä!
Sielukasta joulunaikaa Sinulle 🙂