Tervehdys ystäväni!

Törmäsin taannoin Facebookia selaillessani tekstiin ja se herätti minussa tunteita ja ajatusten virtaa, jonka puran nyt jälleen kerran Sinulle. Tekstissään psykoterapeutti Maaret Kallio (kyllä, siteeraan häntä jälleen) pohdiskeli nykyään suosittuja elämäntaparemontti-valmennuksia, joita kaupataan kuluttajille kovalla intensiteetillä. Usein luvataan täysi elämäntapamuutos ja parempi versio itsestä. Maaretille oli puhelimitse kaupattu tätä suurta elämää mullistavaa valmennusta, jonka avulla hän voisi saavuttaa kaiken mistä on ikinä osannut unelmoida.

Maaret kertoo tekstissään: ” Niin houkuttelevalta kuin monet superlupaukset, huippuvalmennukset ja asenneviilaukset kuulostavatkin, niihin kätkeytyy usein kohtuuttomia mielikuvia ja mielen kannalta mahdottomia lupauksia.” ja toteaa myös: ” Eikä ihmisen ole mahdollista tehdä itsestään uutta versiota vanha minä hyläten. Kaikki mennyt kulkee aina mukanamme, etenkin silloin, jos emme ole sitä käsitelleet ja ymmärtäneet syvästi.”

Olen itse pyöritellyt samoja teemoja päässäni siitä lähtien, kun jättäydyin pois liikunta-alan maailmasta. Ehkä hivenen jo omankin trainer-urani aikana. Nykyään oma personal trainer on yhtä yleistä kuin koiran tai kissan omistaminen, ellei yleisempää.  Kuten yleensä kaikissa ilmiöissä, mielestäni tässäkin on hyvät ja huonot puolensa, pros and cons. Hyvänä puolena on luonnollisesti kansan kasvava kiinnostus omaa hyvinvointiaan ja terveyttään kohtaan. Tälläkin hetkellä on varmasti tuhansia henkilöitä, jotka tuntevat saavansa valmennuksesta mitä tarvitsevat ja oman valmentajansa kanssa henkilökemiat kohtaavat. Mutta voiko henkilökohtaisessa valmennuksessa, joka lupaa kaiken maan ja taivaan väliltä, käydä huonosti ja henkilö ottaakin askeleita taaksepäin itsensä kanssa? Mielestäni voi.

Minä = rasvaprosenttini?

Mielestäni liian usein ihmisille kaupataan valmennuksissa ajatusmallia, jossa minäkuva rakennetaan fyysisten ominaisuuksien ja suorituskyvyn varaan.  Ylipainoinen, huonokuntoinen ja allapäin valmennukseen hakeutuva asiakas on lytännyt itsensä ja omanarvontuntonsa jo valmiiksi maan rakoon. Jos oma valmentaja lähtee heiluttamaan tahtipuikkoaan niin, että kyseinen tunne voimistuu asiakkaalla, liikutaan mahdollisesti vaarallisilla vesillä. Pahimmillaan ollaan tilanteessa, jossa sokea taluttaa sokeaa vaikka halu auttaa olisikin vilpitön.

Monesti asiakkaalle luodaan ajatuskehä, jonka mukaan ainoa keino saada hänet tuntemaan itsensä hyväksi ja kelpaavaksi tähän maailmaan on tietyn kilomäärän tiputtaminen tai fyysisen suorituskyvyn kohentaminen. Tällöin voidaan ottaa se kuuluisa askel taaksepäin ja asiakkaan mielenmaisema muuttuu entistä synkemmäksi, jos tulosta ei ala tulla ja väärät pirut huutelevat olkapäillä.

Tarvetta lisäiskuille?

Kuten aina, tilanne on tapauskohtainen. Oletetaan, että valmennukseen hakeutuu itsensä kanssa tasapainossa oleva, muutamasta kesäkilosta eroon haluava henkilö. Tehdään suunnitelma, toteutetaan se, hommat rullaa ja tavoite saavutetaan. Tai vaikkapa itsevarma henkilö haluaa ja suorastaan toivoo kovaa rääkkiä ja piiskurointia, koska hän on todennut sen hyväksi keinoksi purkaa patoutumia ja samalla kuntokin kohenee. Tällöin valmennus toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta entäpä, jos valmennukseen hakeutuu syvästi haavoitettu, itsensä kanssa kadoksissa oleva ihmisriekale, joka halveksuvien katseiden ja ympäristön painostuksen ajamana haluaa tiputtaa painoaan?

Ihmisriekale saapuu personal trainerin ensitapaamiseen ja huomaa välittömästi viimeisen päälle treenatun valmentajansa katseen, joka välittää viestiä: ”Kuinka noin nuori on voinut päästää itsensä tuohon kuntoon?” ja ” Se on vaan asenteesta kii!”. Tulee ensimmäinen isku vasten kasvoja. Tämän jälkeen valmentaja ja ihmisriekale alkavat käydä läpi ruokailutottumuksia ja elämäntapoja. Ihmisriepu saa kuulla, että hän tekee kaiken väärin ja ei ihmekään, että on ylipainoinen. Isku numero kaksi lävähtää korvalliselle. Tämän jälkeen katsotaan kehonkoostumusmittarilla tilanne ja todetaan, että tilanne on paha ja viesti rivien välistä on: ”Olet huono, laiska lössykkä”. Isku numero kolme pamahtaa suoraan naamaan.  Ihmisriekale lähtee kotiin raskain askelin uusien hienojen elämänohjeidensa kera ja tuntee itsensä kymmenen kertaa huonommaksi ihmisolennoksi kuin tapaamiseen saapuessaan. Utopiaako? Kunpa olisikin.

Empatia vs. sympatia?

Olen pohdiskellut pimeinä iltoina kotona istuessani omaa uraani personal trainerina. Kuinkahan monta iskua itse olen antanut tukea kaipaavalle? Kuinka paksut laput silmillä itse kuljin ja montako tarinaa jäi kuulematta?

”Aikanaan tunsin huonoa omaatuntoa siitä, kun minulle ei tuntunut luontevalta Bull Mentula -tyylinen otsa kurtussa törkeyksiä murahteleva valmentaminen.”

Tunsin oloni nössöksi ja kelpaamattomaksi personal traineriksi. Olin itse valmennettavan roolissa kamppailulajien ja jenkkifudiksen parissa tottunut, että se on ainoa tie ja totuus. Kaikkea sitä imeekin itseensä laput silmillä kulkiessaan.

Elämän pituinen epämukavuusalue

Nykyään kuulee usein vouhotettavan siitä, kuinka vain epämukavuusalueelle mentäessä voidaan saavuttaa jotain tai rivien välistä luettuna, olla jotain. Ja tämä epämukavuusalue tarkoittaa tässä kuplassa siis treeniä oksennus suupielistä valuen. Mutta entäpä jos henkilön koko aiempi elämä on ollut yhtä epämukavuusaluetta? Sellaista, johon juuri Sinä et voisi millään tasolla samaistua tai ymmärtää mitä hän on käynyt läpi?

Aiemmin osasin tuntea sympatiaa, en empatiaa. Näillä on vissi ero. Vasta omat koettelemukseni ovat nöyristäneet minua ja avannut silmäni muullekin, kuin omalle totuudelleni kuplan sisällä. Nykyään, jos havaitsen sosiaalisessa mediassa tai livenä uuden innokkaan personal trainerin, jonka ainoa motto kuuluu raikuen: ”Asenne ratkaisee, no pain no gain”, tunnen harmitusta. Harmitusta siitä, että hänen silmänsä ovat vielä kiinni. Hän ei halua nähdä kuin oman totuutensa. Hän ei halua nähdä syvemmälle häneen turvautuvaa ihmistä ja antaa merkitystä sille, millainen taakka kyseisellä henkilöllä on mahdollisesti harteillaan.

Minä 2.0 vai -1?

On selvää, että tuskin kukaan personal trainer haluaa asiakkaalleen tietoisesti mielipahaa tai iskeä häntä maanrakoon. Tiedän myös sen, että alalla toimii satoja rautaisia ammattilaisia, jotka osaavat olla asiakkailleen juuri sitä, mitä he kipeästi kaipaavat, lujasti lempeitä. Enkä myöskään väitä, että personal trainerin kuuluisi hallita psykoterapeutin tehtävät. Umpisolmussa olevan mielen avaaminen ja eheyttäminen kuuluu aina asiaan perehtyneelle ammattilaiselle. Mitä itse toivoisin tässä alati kasvavassa valmennuskulttuurissa muuttuvan, olisi valmentajien kyky nähdä kokonaisuuksia. Nähdä ihminen rasvaprosentin takaa, nähdä tarina ja kuulla pelkän kuuntelun sijaan.

Ainaisen kepin sijasta voisi tarjota myös hivenen porkkanaa ja iskujen sijaan olkapäätä ja tukea. Ihmisille on minusta kohtuutonta luvata, että tämän jälkeen sinusta tulee parempi versio itsestäsi. Mikä on parempi versio? Onko se parempi versio kun henkilö tiputtaa viisi kiloa painoa tai jaksaa viimein juosta sen puolimaratonin? Mielestäni parempi versio itsestään on silloin, kun tuntee syvemmällä tasolla itsensä, haavansa ja miten ne vaikuttavat tai ovat vaikuttaneet henkilön ajatusmalleihin ja miten ne määrittävät hänet ihmisenä. Mistä tulen ja minne olen menossa? ”Parempi versio” on ihminen, joka on saavuttanut itsensä kanssa rauhan. Rauhasta käsin kaikki on mahdollista, myös ihmisriekaleille.

Mikäli tekstini sai juuri Sinulla veren kiehumaan ja haluaisit nähdä minut teloitettavan julkisesti torilla, ymmärrän Sinua. Tarkoitukseni ei ole provosoida tai vertailla ketään. Tämä teksti oli vain pieni loraus yhden miehen ajatusvirtaa, ei sen kummempaa. Kuten todettua, meillä kaikilla on oma totuutemme ja kukaan ei voi määrittää, mikä niistä on oikea ja mikä väärä. On vain näkökulmia ja eri laseja minkä läpi kukin elämää ja sen käänteitä katselee.

Rakkaudella,

Veli_K